TUOMARI 1

Leea

Niitä on lukemattomia samaa tarkoittavia sanontoja. Sitä niittää mitä kylvää. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Niin makaa kuin petaa.

Minä olin niittänyt, huutanut ja pedannut väärin. Olin ollut laiska, omahyväinen ja harhainen. Laiskuus liittyi siihen, että valmistuttuani yleisestä historiasta maisteriksi, en ollut edes yrittänyt hakea työtä sopivalta tai vähemmän sopivalta alalta. Omahyväisyys liittyi jonkinlaiseen loputtomaan optimismiin, että kaikki olisi ikuisesti hyvin, ja etten tarvinnut jotain niin maallista kuin työpaikkaa. Harhaisuus taas liittyi kyvyttömyyteeni ymmärtää omaa itseäni. Sitä, etten sittenkään jaksanut olla kenenkään kanssa yhdessä pelkän rahan takia.

Olin seurustellut vuosia puolalaisen Michalin kanssa, joka oli rikkaan teollisuuspohatan poika. Hyvännäköinen, hienoissa kouluissa koulutettu, hyväkäytöksinen, kilttikin. Sinisilmäinen, hemmoteltu, avuton, mitä oman elämän järjestämiseen tuli.

Olin uskotellut itselleni ja muille olevani rakastunut, ja kun jonkin ajan kuluttua en aivan ollut onnistunut vakuuttamaan itseäni tunteistani, olin siirtynyt filosofisiin pohdintoihin siitä, että miljoonat naiset ennen minua olivat tehneet samoin. Valinneet tietoisesti miehen, josta he pitivät, ja joka rakasti enemmän. Miehen, joka kykeni tarjoamaan elämän, jossa ei ollut puutetta rahasta ja rahan suomista nautinnoista kuten vaatteista, matkoista, kauniista kodista.

En ollut aina halunnut ratkaista raha-asioitani miehen avulla. Oikeastaan ennen Michalia sellainen ei ollut juolahtanut edes mieleeni. Olin suunnitellut valmistuvani kuten muutkin ja meneväni sitten töihin yritysmaailmaan esimerkiksi viestintätehtäviin. Yritysmaailmasta olin haaveillut nimenomaan suuremman palkkapussin toivossa – sen verran tärkeää raha minulle kuitenkin oli.

Vanhempani eivät olleet käyneet kouluja yhtään enempää kuin oli pakko, ja koska kumpikaan ei ollut taipuvainen yrittäjyyteenkään, isä oli tehnyt koko ikänsä töitä rekkakuskina ja äiti suurtalouskeittiössä. Lapsuudessani kaikki oli ollut suurin piirtein kohdillaan, mutta raha oli ollut aina tiukassa. Minä ja siskoni emme koskaan olleet saaneet merkkivaatteita tai kalliita laitteita ja jo varhain aloin unelmoida enemmästä rahasta. En mistään lottovoittomiljoonista, vain mukavammasta elämästä, jossa kaikesta ei tarvinnut pihistellä.

Olin kahlannut läpi lukion ja yliopisto-opintojen kaikella kunnialla, kunnes olin päätynyt Varsovaan vaihto-oppilaaksi. Siellä olin eräissä bileissä törmännyt Michaliin. Kun mies oli piirittänyt minua muutaman viikon, olin antautunut ylellisen romanssin pauloihin.

Ulkomaalainen rakastaja, lahjoja, illallisia, viikonloppumatkoja ympäri Eurooppaa. Ennen kuin olin huomannutkaan, olin päättänyt jäädä Puolaan ja kirjoittaa graduni sieltä käsin valmiiksi. Olin myös onnistunut. Graduni suhteen siis. Muussa en sitten onnistunutkaan.

Lupailin itselleni säännöllisin väliajoin, että hakisin töitä, opettelisin puolan kielen ja tekisin sitten vaikutuksen sekä itseeni että Michalin sukuun. Loppujen lopuksi suurimman vaikutuksen taisin tehdä viinanjuontikyvyilläni. Minulla on aina ollut kova viinapää ja hakkasin helposti aika monet harjaantuneet puolalaisetkin.

Yritin kyllä parhaani, mutta lopulta en kyennyt viemään laskelmoitua loppuelämän suunnitelmaanikaan maaliin. Vähitellen Michal alkoi näyttää liian hintelältä, kalpealta, vaalealta, liian kaikelta. En koskaan oppinut ymmärtämään kunnolla hänen huumorintajuaan saati pedantteja tapojaan solmia vaikkapa kengännauhoja, ja viimeisinä kuukausina mies inhotti minua jo kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Kaikkein eniten minua inhotti seksi. Se ei tuntunut miltään, ellei Michalin kimeän voihkimisen herättämää vastenmielisyyttä otettu huomioon. Loppuaikoina pakotin itseni avaamaan reiteni edes joskus, jotta mies saisi rynkyttää mielensä mukaan ja jättäisi minut taas joksikin aikaa rauhaan.

Oikeastaan seksi oli aina ollut kompastuskiveni. Minulla oli ollut muutama poikaystävä ja pari yhden yön juttuakin, mutta seksistä en ollut saanut irti sitä, mitä olisin halunnut. Pidemmissä suhteissa olin yrittänyt selittää itseäni ja toiveitani, mutta kukaan ei ollut halunnut läimäistä takapuoltani, sitoa minua tai mitään muutakaan, mitä olin ehdottanut.

Michal oli jopa kutsunut minua hulluksi, ja väittänyt, että saattaisin muuttaa mieleni ja syyttää häntä sitten pahoinpitelystä. Sitä kai muutkin olivat pelänneet. Olin kyllä vieraillut bdsm-sivustoilla ja -keskustelupalstoilla, mutta en koskaan ollut käynyt edes nettitreffeillä, enkä osannut kuvitella tapaavani asianharrastajia, kun en edes ollut varma, että itse olin…asianharrastaja.

Nyt minulla ainakin oli pysyvä rauha, mitä Michaliin tuli, eikä minun tarvinnut huolehtia enää hänen tavoistaan, haukkumisistaan tai surkeasta seksistä. Olin matkalla takaisin Suomeen, ylhäisessä yksinäisyydessäni.

Vanhempieni talosta oli löytynyt rakennusvirhe, joka oli johtanut homeeseen, hyönteisiin ja valtavaan korjauslaskuun, ja kun asia oli paljastunut, olin nähnyt siinä mahtavan tekosyyn paeta paikalta. Olin selittänyt Michalille, että minun täytyi auttaa vanhempiani. Vielä siinäkään vaiheessa en ollut myöntänyt tappiotani ja sitä, että oikeasti halusin vain eroon silloisesta elämästäni.

Todellinen herääminen oli tapahtunut, kun Michal oli kosinut. Olin yrittänyt puhua itseni ympäri ja suostutella itseni suostumaan. Mielessäni oli jopa käväissyt, että voisin erota parin vuoden päästä, kun Michal olisi rahoittanut lapsuudenkotini remontin. En vain ollut onnistunut.

Kun olin kieltäytynyt kunniasta, Michal oli ilmeisesti havahtunut hereille. Hän oli ilmoittanut, että jos lähtisin, lähtisin hänen elämästään pysyvästi.

Joten tässä minä nyt istuin – jo hyvin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää ja elämää tekojeni seurausten kanssa. Tai oikeastaan tekemättä jättämieni asioiden seurausten. 28-vuotiaana minulla oli vain yliopistotutkinto eikä mitään kunnollista työkokemusta, koska olin kolmen vuoden ajan ahnehtinut helppoa elämää.

Kaikesta huolimatta olin päättänyt, että jotenkin minä vanhempiani auttaisin. He eivät olleet vaatineet tai pyytäneet mitään, mutta halusin todistaa – ehkä eniten itselleni – että minustakin oli vielä jotain hyötyä. Siskoni sairasti skitsofreniaa, joten hänestä ei taloudelliseksi auttajaksi ollut, eivätkä vanhempani enää olleet niin nuoria, että he olisivat jaksaneet tehdä kahta työtä. Ilman lisätuloja he eivät saisi millään talon korjauksia maksettua. Vakuutuskaan ei korvannut edes osaa vahingoista, sillä isä oli aikoinaan säästänyt rakentamalla talon itse parin sukulaismiehen kanssa.

Kun olin jättänyt Michalin ja sulkenut varsovalaisen huoneiston oven takanani, olin luvannut itselleni, että tekisin mitä vain. Menisin kioskiin, kauppaan tai vaikka jakamaan lehtiä. Mitään kovempipalkkaista työtä en noin vain saisi, mutta vaatimattomammatkin tulot riittäisivät ainakin aluksi. Paras ystäväni Krista oli nimittäin kutsunut minut kotiinsa ja vakuuttanut, että hänen ja hänen miesystävänsä asunnon vierashuone olisi minun niin kauan kuin haluaisin. Olin vastustellut aikani, mutta lopulta minun oli myönnettävä, että tässä tilanteessa Kristan tarjous oli taivaan lahja. Ainakin minulla olisi tilaisuus hakea töitä ja asuntoa kaikessa rauhassa.

Lentokone alkoi laskeutua ja suoristin penkkini ja ryhtini. Krista oli puhelimessa kuulostanut omalta itseltään – iloiselta ja touhukkaalta. Hän oli valmistunut juristiksi ja työskennellyt jo opiskeluaikoinaan suuressa lakitoimistossa, joka hoiteli enimmäkseen yritysjuridiikkaan liittyviä kiemuroita. Toisin sanoen asioita, joista minulla ei ollut mitään hajua.

Krista oli sanonut tulevansa vastaan. Olin nähnyt hänet viimeksi kesällä, kun olin käväissyt lomailemassa parin viikon ajan, mutta Maxia en vieläkään ollut onnistunut tapaamaan. Max oli Kristan miesystävä, jonka kanssa ystäväni oli seurustellut jo pari vuotta ilman, että olin tavannut häntä kertaakaan. Mies oli muutaman vuoden vanhempi ja opiskellut samaten oikeustiedettä, mutta Kristan kertoman mukaan hän tähtäsi tuomariksi ja työskenteli siten oikeuslaitoksessa – jossain esittelijän virassa viime kuuleman mukaan.

Olin uteliaisuuttani kaivellut Maxin kuvia silloin, kun Krista oli alkanut seurustella ja vajaa vuosi sitten uudestaan, kun hän oli muuttanut miehen kanssa yhteen. Krista ei ollut sitä tyyppiä, joka olisi lyhyiden tapaamistemme aikana alkanut esitellä romanttisia otoksia itsestään ja poikaystävästään (jos niitä edes oli),  joten olin tehnyt johtopäätökseni Facebookin ja Instagramin muutaman kuvan perusteella. Arvioni mukaan Max oli melko tavanomaisen näköinen. Säännölliset piirteet, tumma tukka, tuimat kulmat, kaikissa kuvissa hymytön suu.

Kun lentokone hetken päästä saavutti maan kamaran, jännitys ja hienoinen häpeä viilsivät vatsaani. Maitojunalla takaisin kotimaahan. Tuhlaajatytön paluu. En varmasti olisi uskonut, jos joku olisi pari vuotta aiemmin väittänyt minulle käyvän näin. Sipaisin hunajanvaaleita hiuksiani korvan taakse, nousin ylös ja kaappasin mukaani pienen lentolaukkuni ja takkini. Hetken kuluttua olin pujotellut lehmälauman lailla oikeaan osoitteeseen suuntaavan ihmisjoukon mukana matkatavaroiden vastaanottoon.

Kuten usein Suomessa, matkatavarat ilmestyivät linjalle uskomattoman nopeasti. Olin lähettänyt suurimman osan tavaroistani synnyinkotini homeettomaan autotalliin, joten minun ei tarvinnut ottaa vastaan kuin sininen Samsoniteni  ja lähteä kävelemään kohti aulaa.

Tuskin pääsin liukuovista ulos, kun kuulin innostuneen kiljaisun:

-Leea! Täällä! Täällä!

Minua päätä lyhyempi ruskeaverikkö ryntäsi luokseni, puristi minut omituisen vahvaan syleilyyn ja sitten Krista heläytti:

-Tänään pidetään hauskaa!

Huokaisin mielessäni ja vastasin varovaisesti:

-Mä oon väsyny. Ehkä huomenna. Tai ylihuomenna, kun mä oon saanu vähän asettauduttua…

-Höpöhöpö. Roudataan sun kamat kotiin, käyt suihkussa ja sit mä teen meille margaritoja. Vahvoja margaritoja. Ja kun me on otettu pohjat, me mennään…

-Anna mun ees päästä sun kämpille. Mä oon persaukinen, mulla ei oo omaa kotia ja mä oon vasta vähän aikaa sitten käsittäny, että laskelmoiva lutka ei oo rooli, johon mä sovin. Mä en välttämättä jaksa riemuita.

-No vedät sitten perisuomalaiset vitutuskännit, Krista kuittasi huolettomasti ja lähti ohjaamaan minua pysäköintialueelle.

-Eikö me mennä junalla?

-Ei. Mä tulin Maxin Volvolla. Se pitää autoa, kun se joutuu…Tai se mitään joudu. Se on vaan naurettavan omatunnontarkka duuninsa suhteen ja saattaa käydä paikan päällä jossain hevonkuusessa, jos se joutuu vaikka tekeen esityksen – apua – jossain maanmittausasiassa!  Mutta kai se sitten on maksanu vaivan. Sitä esitetään käräjätuomariksi, eikä se oo huonosti 33-vuotiaana. Mä sain just tietää.

Nielaisin häpeää, joka tuntui vatsassani jo kuin kovan kouran puristus. Jotkut olivat tuomareita 33-vuotiaina. Toiset eivät mitään 28-vuotiaina. Ponnistin ja sain kuin sainkin ääneni ihailevaksi.

-Vau. Lähteekö Max mukaan baariin? Mä saisin vähän tutustua siihen. Mä en oo ees nähny sitä.

Krista heilautti epäilevästi kättään.

-Katotaan. Ehkä tuomarinimitys saa senki juhlatuulelle. Ennen me käytiinki jossain, mutta viime aikoina se ei oo enää tehny mitään muuta kuin töitä tai asioita, jotka edistää sen uraa. Ja onhan nyt herranjestas vasta torstai. Ei tuomarit villiinny ja lähe riehumaan keskellä viikkoa. Aivanku Max nyt koskaan riehuis missään. Jos multa kysytään, se on ihan liian järkevä. Ja himpun verran turhan mustavalkoinen ja tuomitseva.

Krista piti pienen tauon, virnisti ja julisti sitten voitonriemuisesti:

-Ei ihme, että siitä tulee tuomari! Kun mä möläytin kerran pikku päissään, että osasyy siihen, että sä seukkasit Michalin kans oli raha, se alkoi nyrpistellä nokkaansa ja ärhennellä mulle, että mun pitäis ilmoittaa Michalille, että sä et oikeesti rakasta sitä. Sillä ei oo oikein tajua elämän arkirealiteeteista.

-Miksi sä sellaista menit sanoon?, älähdin entistä nöyryytetympänä ja lisäsin hetken päästä ahdistuneena:

-Ja nyt mä oon tulossa teille asuun!

-No en mä aikonu, se oli vaan joku keskustelu siitä, että hyvä ihminen ei käytä hyväkseen ketään ja blaa blaa ja mä pyrin osoittaan, että hyvän ja pahan raja ei ole kiveen hakattu. Vaikka en mä oo sua siis koskaan yhtään pahana pitäny. Mä yritin selittää sun taustaaki Maxille ja kaikkea, mutta…

-Voi luoja, minulta pääsi väliin ja kysyin:

-Miten se sitten ottaa mut kotiinsa, jos mulla on kerran sen mielestä epäilyttävä tausta ja kyseenalainen moraali?

-Max on kuule kyseenalaisen moraalin yläpuolella. Se voi vähän halveksua sua salaa, mutta se on myös kunnon mies, joka ei pistä vaikeassa tilanteessa olevaa kaveria…öh, vaikeaan tilanteeseen. Eikä tässä kauan mee, kun sä jo voitat sen puolelles. Sä oot nätti, fiksu ja kiltti. Näkeehän sen siitäki, että sä epäonnistuit.

Nauroin kolkosti ja kysyin:

-Mitähän epäonnistumista sä nyt tarkoitat?

-Lähinnä kai Michalia. Itehän sä sanoit, ettet sä pystyny jatkaan teeskentelyä.

-Joko sä oot senki laulanu Maxille?

-En tietenkään! Mä pidän salaisuudet!, Krista puolustautui loukkaantuneena.

-Et todellakaan pidä, minä mutisin ja heitin laukkuni suuren, vanhahkon Volvon takakonttiin.

-Ihmisillä on syynsä tehdä valintoja. Kyllä Maxkin sen vielä oppii. Se on vasta 33-vuotias ja mies. Miehet kehittyy hitaammin.

Minulta pääsi nauru – tällä kertaa aito sellainen.

-Krista. Jos sä et tienny, Max on ohittanu jo sen vaiheen, jossa toi sääntö toimii. Se koskee murkkuikäisiä poikia ja esim niiden rintakarvojen kasvua. Ei aikuisen miehen maailmankuvaa.

Krista käynnisti auton päättäväisesti ja ilmoitti:

-No. Maxin maailmankuva kyllä kehittyy, kun se huomaa, että sä oot oikeesti kiva tyyppi.

__________________________

Muutamaa tuntia myöhemmin olin saanut purettua tavarani viihtyisän, vaalein sävyin sisustetun vierashuoneen kaappeihin, käynyt suihkussa ja pukenut päälleni puhtaan vaatekerran. Vierashuone ja koko asunto oli pohjoismaisen minimalistisesti sisustettu ja kaikin puolin tyylikäs. Vain vähän tylsä. Itse olisin lisännyt sinne tänne kukkia, värikkäitä tekstiilejä, ehkä taidettakin.

Istuin olohuoneen sohvalla toinen sääri poikittain istuintyynyillä ja tunsin mukavan pehmeän, pienen hiprakan keinuttavan minua. Olin hetken harkinnan jälkeen kieltäytynyt lähtemästä vielä samana iltana baarikierrokselle, mutta lupautunut nauttimaan margaritoja. Suunnitelmaa silmällä pitäen olin pukeutunut lempiyöpaitaani – sammalenvihreään trikoomekkoon, jossa oli lyhyt helma ja ohuet olkaimet – ja lisännyt asuun villasukat.

Krista ilmestyi piinallisen puhtaasta keittiöstä uusien juomien kanssa ja kailotti kovaäänisesti:

-Max saa paskahalvauksen! Sitruunamehua kaikkialla.

–Ja margaritaa sohvalla, minä julistin reippaasti ja pyyhkäisin kosteaa sohvakangasta.

Kun Krista istuutui viereeni, kysyin uteliaasti:

-Miten sä oot päätyny yhteen Maxin kans, jos te ootte niin erilaisia? Sä oot muaki surkeampi pitään paikkoja järjestyksessä ja…

-Sä oot saanu nyt ehkä yksipuolisen kuvan Maxista, kun mä oon vähän valittanu. Se voi olla joskus vähän takakireä, mutta toisaalta sillä on ihanan likainen mielikuvitus…

-Jaaaaaaa mä oon sitä mieltä, että te sovitte loistavasti yhteen, enkä kaipaa yhtään lisää informaatiota, minä keskeytin.

Krista virnisti, mutta kun ovelta kuului rapinaa, hän pomppasi seisomaan ja kiljaisi:

-Max. Leea on täällä!

Kuulin vaimean moin ja käännyin uteliaana katsomaan. Näin pitkän, selin kääntyneen hahmon riisuvan hienostunutta tummaa villakangastakkia täsmällisin liikkein vaatekaappiin ja kääntyvän sitten suukottamaan pikkuista Kristaa.

-Ja onnea ihan hirveesti! Kyllä sä oot raatanuki. Kuinka sä nyt voit ees harkita asuvas normi juristin kans, kun…

Kristan ääni häipyi taustalle, kun jännitys läikähti vatsanpohjassani. Se, mitä Maxista olin kuullut, ei ollut kovin rohkaisevaa. Osasin kyllä tarvittaessa puolustaa itseäni, mutta en halunnut alkaa riitelemään talon isännän kanssa heti kättelyssä. Nousin vähän haluttomasti sohvalta, siirsin margaritan sohvapöydälle ja lähdin kohti eteistä. Max astahti Kristan vanavedessä sisemmäs, minä olin enää parin metrin päässä pariskunnasta ja sitten tapahtui jotain kauheaa.

Max nosti päänsä.

Ehdin tuijottaa toffeenruskeisiin, hymyileviin silmiin vain sekunnin, kun kehoni jo reagoi. Ihokarvani nousivat pystyyn, vatsanpohjassani sukelsi jokin kohtalokkaalla vauhdilla ja kurkkuni tuntui kuroutuvan umpeen, kuin joku olisi puristanut minusta ilmat pihalle. En tiedä, miten oli mahdollista katsella jotakuta silmiin ja samalla hahmottaa hänet yhtä täydellisesti kuin olisin käyttänyt ikuisuuden aikaa tutkimustyöhön, mutta minä pystyin siihen.

Maxilla oli suklaanruskeat hiukset. Suklaanruskeat hiukset, toffeenväriset silmät. Aloin käsittää, mitä syötävän hyvännäköinen tarkoitti. Mies ei ollut kaunis tai varsinaisesti komea, mutta hän oli ankarine piirteineen miehekkäin ilmestys, mitä ikinä olin nähnyt. Poskipäät olivat veistokselliset, otsa korkea, tuuheat kulmakarvat hieman kaartuvat. Siinä katsellessani hymyilevä, leveä suu vakavoitui ja muuttui yhtä hymyttömäksi kuin kuvissa. Se ei äkisti heränneitä vaistojani hidastanut.

Nielaisin suuhuni noussutta himon verenkarvaista makua ja jatkoin stalkkerimaista toljotustani, vaikka Krista kuului sanovan jotain. Max oli 176 senttiäni kymmenisen senttiä pidempi, hänen lämpimänruskeaan pikkutakkiin ja meripihkan väriseen korkeakauluksiseen neuleeseen verhottu ylävartalonsa oli hoikka ja leveäharteinen ja…

Hätkähdin hereille, kun Krista tarttui käsivarteeni ja työnsi minua hieman eteenpäin. Henkäisin melko tarpeettomasti:

-Hei. Mä oon Leea.

Max suoristi jo erinomaisessa ryhdissä olevaa varttaan, nosti hieman leukaansa ja totesi:

-Mä tiedän.

Olisin voinut pillahtaa itkuun. Miehen äänikin oli kuin suklaata. Tai toffeeta. Ehkä molempia. Pehmeä, täyteläinen, syntinen…

-Sä oot näköjään pannu jo talon sekaisin ja juottanu mun tyttöystävän humalaan keskellä viikkoa, Max lisäsi ykskantaan, rypisti kulmiaan ja veti Kristan tiukasti kainaloonsa.

-En mä…eikä me nyt humalassa…, sopersin voimattomasti.

Krista keskeytti minut.

-Max vitsailee. Sillä on outo huumorintaju.

Max katsahti minua tavalla, joka sai minut epäilemään Kristan sanoja, mutta hymyilin joka tapauksessa – hiukan jälkijunassa.

-Ei me olla ehditty ottaa kuin pari, sanoin puolustelevalla äänellä ja peräännyin kohti olohuonetta, kun Max lähti liikkeelle Krista kainalossaan.

Taivaan kiitos margaritoista, ajattelin miltei paniikissa. Jos Krista olisi ollut selvin päin, hän olisi takuulla huomannut avuttoman kuolaamiseni. Yritin saada silmiäni irti Maxista ja muistutin itseäni tietyistä tosiasioista.

Max oli Kristan mies.  Avomies. Varattu mies. Mies, jonka käsitys minusta oli jo valmiiksi heikohko. Mitä hän ajattelisi minusta, jos jatkaisin typerää töllistelyäni?

Kun törmäsin takanani olevaan lipastoon, sain viimein käännyttyä pariskuntaan selin ja haparoin tieni takaisin sohvalle. Krista kellahti vierelleni ja vilkasin heikosti hymyillen ystävääni, jotten katsoisi liian tarkkaan, kun Max riisui pikkutakkiaan. Jostain syystä pystyin silti seuraamaan miehen liikkeitä ja aloin pohtia, oliko päähäni pullahtanut äkkiä kahdeksan silmää kuten hämähäkeillä.

Tämä oli yksinkertaisesti mahdotonta, ärähdin itselleni vihaisesti. Minun pasmojani ei kukaan mies sekoittanut tällä tavalla. Se oli yksi syy siihen, että olin uskonut onnistuvani Michalin kanssa.

Nappasin margaritan ja kulautin sen kerralla kurkkuuni. Silmäni osuivat taas Maxiin, joka nojautui nojatuolissa taaksepäin ja asetti käsivartensa käsinojia vasten. Vilkuilin mahdollisimman huomaamattomasti, miten hienosti hyvinistuva neule korosti upeaa ylävartaloa. Mies silitti sormillaan tuolin kangasta samalla, kun silmäili tyhjää lasiani. Sormien liike hypnotisoi minut hetkeksi ja olisin voinut vaikka vannoa, että tunsin sen ihollani.  Rinnoillani, vatsallani, aina pillussani asti, joka nytkähti onnellisen piitaamattomana siitä, että sen himoitsema kohde oli ehdottomasti, kaikilla tavoin kielletty.

-Mitä se sun pari tarkoittaa? Tolla vauhdilla kai pulloja, Max murjaisi naama peruslukemilla.

-Margaritat oli kyllä Kristan idea, suustani karkasi omituisen käheällä äänellä.

-Niin oliki ja…, Krista aloitti vierestäni, mutta Max tarttui sanoihini.

-Saako sut aina noin helposti puolustuskannalle? Mä en kysyny, kenen idea margaritat oli, enkä mä syyttäny sua mistään.

Mies hymyili hiukan ja panin toivottomana merkille vasempaan poskeen ilmaantuvan hymykuopan.  En ollut koskaan kuvitellut, että hymykuoppa saattaisi olla ankara, mutta Maxin hymykuoppa oli. Samaan tapaan kuin hänen kasvonsa muutoinkin. Se oli vihainen viilto poskessa ja käsittämättömän seksikäs.

Minussa oli yleensä enemmän puhtia, mutta sinä päivänä olin jo valmiiksi alamaissa puhumattakaan siitä häpeällisestä faktasta, että himoitsin parhaan ystäväni miestä. Avasin suuni ja sanoin vain melko onnettomalla äänellä:

-En mä tarkottanu…mä tarkotin vaan…

Krista puuttui puheeseen ääni terävänä ja kulmikkaana.

-Max. Lopeta. Leealla on jo tarpeeksi vaikeaa ilman, että sä alat vihjailemaan jotain…mitä sä ees vihjailet? Että Leea on joku juoppo, vai?

Maxin katse käväisi Kristassa ja hän kohautti tyylikkäästi olkapäitään, ennen kuin siirsi kellanruskeat silmänsä takaisin minuun ja vastasi säyseästi:

-En tietenkään. Anteeksi. Ei ollu tarkoitus loukata. Mun huumori on joskus pisteliästä.

Sitten hänen silmänsä liukuivat vartaloni yli. Nopeasti ja huomaamattomasti kuin perhosen siiven pyyhkäisy mutta tavalla, joka sai ylivirittyneen vartaloni jännittymään odotuksesta.

Ei ei ei.

Ei ollut mitään mitä odottaa. Ei ollut luvassa seksiä, kosketuksia tai suudelmia. Ei edes halauksia. Ei ollut juuri mitään, mikä sillä hetkellä oli kielletympää kuin Max Oraste. Suoraviivaiset, vakavat rikoksetkin tuntuivat paremmilta vaihtoehdoilta.

Eihän Max ollut edes minkään näköinen, valehtelin itselleni ja vilkaisin puolihuolimattomasti miehen käsiä. Ne olivat suuret, leveät kädet, joiden sormet olivat pitkät ja sormenpäät…oliko lapiomainen sana? Eivät mitkään hienostuneet kädet mutta epäilemättä vahvat. Erittäin vahvat.

Käänsin pääni lähes yli-inhimillisin ponnistuksin Kristaan. Krista. Ystäväni sohvalla. Mitä Krista olikaan sanonut? Paitsi että Maxilla oli likainen mielikuvitus ja…

Sävähdin, kun yritin paimentaa ajatuksiani pois seksuaalissävytteisistä huomioista ja kohotin sääreni taas poikittain sohvalle, kuten usein tein. Näin sivusilmällä, että Max liikahti. Krista sanoi jotain, mitä en kuullut, ja silmäni karkasivat taas omille teilleen.

-Ei mitään ihmeellistä, Max kuului vastaavan ja siinä katsellessani hän vilkaisi taas minua.

Miehen katse näytti liimaantuvan hetkeksi syliini ja nousi sitten kummallisen arvioivana silmiini. Vilkaisin alas päin ja punastuin korviani myöten. Kipeästi ja vastaansanomattomasti. Yömekkoni helma oli kuroutunut ylös ja vain ohuiden vaaleanpunaisten pikkupöksyjen peittämä jalkovälini oli kuin tarjolla vastapäätä istuvalle Maxille. En kestänyt enää sekuntiakaan, vaan hyppäsin ylös sohvalta.

-Baariin. Meidänhän piti lähteä baariin!, ilmoitin kovaäänisesti ja katsoin rukoilevasti Kristaa.

Krista ei vastustellut. Päinvastoin.

-Vihdoinkin mä kuulen järjen ääntä, ystäväni vastasi tyytyväisesti ja nousi hänkin.

Pikemminkin epätoivon, minä vastasin hiljaa mielessäni – ja karkasin uuteen omaan huoneeseeni laittautumaan.

__________________________

Heräsin seuraavana aamuna pää jyskyttäen ja suu kuivana ja tarkkailin hetken ympäristöäni. Kesti vähän aikaa, ennen kuin muistin missä olin ja vielä vähän pitempään hahmottaa edellisillan tapahtumat. Olimme juoneet itsemme todelliseen jälleennäkemishumalaan, tanssineet villisti uusimpien hittien tahdissa ja iskeneet miehiä. Krista ei tietenkään ollut iskenyt miestä itselleen vaan minulle.

Äännähdin nolona, kun muistin muka viettelevät liikkeeni tanssilattialla, suustani vuotaneet tunnustukset ja elämäntarinan, useamman miehen aluksi kiinnostuneen ja sitten hieman säälivän katseen. Nyt kun tarkemmin ajattelin, epäilin että minulla oli sängyssä seuraa.

Tunsin, että olin alasti, ja kun vilkaisin olkani yli, näin tyynyllä uneen rentoutuneet kasvot ja vaaleanruskean hiuspehkon. Mikä hänen nimensä nyt olikaan?, mietin alistuneena ja yritin samalla keräillä lisää muistikuvia kasaan.

Olimme hoilanneet Sommaren är kortia keskellä talvea, mukana oli ollut tämä…hmm…mieshenkilö ja sitten…Valahdin veltoksi tyynyjä vasten, kun muistin hämärästi kotiinpaluumme. Krista oli hakenut tequilapullon, olimme mölynneet epäilemättä kuin lauma kännisiä satamajätkiä ja herättäneet Maxin.

Sami…Sami! Se oli vieressäni nukkuvan miehen nimi. Sami oli uupunut jo sohvalle, ja minä olin unohtanut hänen olemassaolonsa pitkäksi toviksi, kun Max oli saapunut paikalle. Vaikka olin ollut aivan tillin tallin, olin kyennyt tuijottamaan hämmästyttävän keskittyneesti Maxin paljasta, leveää rintakehää, kun tämä oli tullut makuuhuoneesta ärtyneen näköisenä ja kiskonut ylleen valkoista t-paitaa.

Olikohan Krista huomannut? Olikohan Max huomannut?

Ei ehkä Krista, huomautin itselleni. Hän oli ollut niin ympäripäissään, että muisti tuskin sitäkään vähää kuin minä. Mutta Max…

Mies oli ilmoittanut melko viileästi, että kello oli yli neljä yöllä, mutta istunut sitten samaan nojatuoliin kuin aiemminkin. Minä olin istunut lyhyessä pikkumustassani toisessa tuolissa hänen vieressään, enkä ollut nähnyt tai kuullut mitään muuta kuin Maxin. Olin tuijottanut miestä puolitajuttomassa tilassani ja…voi saakeli. Kyyristyin peiton alla, kun muistin ristineeni sääreni ja sivelleeni toista reittä siinä toivossa, että mies katsoisi minua.

Max oli katsonut. Hän oli katsonut ja hänen silmänsä olivat välähtäneet tavalla, joka oli tuntunut ruoskaniskulta ihollani. Viinan suoma kokovartalopuudutuskin oli hellittänyt hetkeksi, kun se katse oli kipinöinyt ihollani tietäväisenä ja häijynä, ennen kuin Kristan akrobaattiset liikkeet sohvalla olivat kiinnittäneet miehen huomion.

Ystäväni oli huojunut vaarallisesti takapuoli pystyssä sohvan käsinojan yläpuolella ja kikattanut ääneen. Sitten hän oli sukeltanut ja Max oli syöksynyt pelastamaan naisystäväänsä. Paitsi että Krista ei ollut tarvinnut apua. Hän oli kurottautunut käsilaukkuani kohti, jonka olin heittänyt sohvan kylkeen ja kauhonut käsiinsä laukusta esille levinneitä kondomipakkauksia.

-Sulla ainaki riittää sadetakkeja!, Krista oli julistanut ja nauranut makeasti päälle.

Max oli katsellut lattialle, kun minä olin horjunut paikalle korjaamaan jälkiäni.

-Krista pakotti ostamaan, olin sanonut epävakaasti samalla, kun olin tunkenut kondomeja takaisin laukkuun.

-Ja hyvä oli, että pakotin, Krista oli hekottanut ja osoittanut Samia.

Olin työntänyt ehkäisyvälineet piiloon, sulkenut laukkuni ja ottanut vastaan tequilapaukun. Muistin Maxin ivalliset silmät, Kristan naurun, sen kuinka olin kiivennyt tajuttoman Samin syliin ja…voi saakeli, taas. Olin herätellyt Samia suutelemalla tätä ja riisumalla tämän vaatteita, ja kun olin onnistunut tavoitteessani, olin raahannut hänet vierashuoneeseen erittäin humalaiseen ja epäonnistuneeseen seksisessioon.

Liikahdin levottomasti ja vatsassani kupli inho, kunnes Maxin kuva leimahti taas mielessäni. Miehellä oli kaiken muun hyvän lisäksi ihanat, pitkät sääret. Ja jos hyvinistuvista boksereista saattoi mitään päätellä, hänellä oli myös ihana ja pitkä kalu.

Mieleni teki voihkaista silkasta epätoivosta. Enkö minä enää muuta osannut ajatella?

Osasyy humalaiseen hyökkäykseeni Samin kimppuun oli ollut itsesuojeluvaisto. Estoni olivat päihtymystilassa romahtaneet ja olisin saattanut seuraavassa hetkessä käydä Maxin kimppuun ja vaikka Kristan nenän edessä.  Kun mielikuva minusta miehen sylissä ajelehti aivoihini, jalkovälini kiristyi päänsärystä ja pahoinvoinnista huolimatta.

Vilkaisin sivulleni. Eihän yrittänyttä laitettu. Mistä sen tiesi, millainen velho Sami olisi selvin päin?

Tönin varovasti miestä olkapäähän, hivuttauduin viinalta haisevan hengityksen lähelle ja yritin päästä tunnelmaan. Sami avasi silmänsä. Harmaansiniset silmät. Oikein kauniit. Mutta eivät toffeenväriset. Eivät silmät, jotka näyttivät yhtä aikaa lämpimiltä ja kylmiltä. Pehmeiltä ja kovilta. Hypnoottisen tarkkaavaisilta.

-Haluutko sä kulta lisää munaa?, Sami kehräsi karhealla äänellä ja nousi nopeasti istumaan.

Keskimittainen vartalo oli niin treenattu, että lihakset pullistelivat kaikkialla kaulasta reisiin ja mietin, harrastiko mies kehonrakennusta. Vertasin automaattisesti Samia aamuyöllä näkemääni jäntevän lihaksikkaaseen mieskehoon ja mieleni teki huutaa raivosta. Miten minä saatoin muistaa niin paljon yksityiskohtia Maxin vartalosta mutten Samin nimeä?

Minun olisi pakko muuttaa. Minun olisi pakko löytää toinen asunto. Aivan sama, vaikka se olisi Rovaniemellä asti. Olin niin tolkuttoman viehtynyt Kristan vaiteliaaseen, tuomitsevaan miesystävään, että paljastaisin itseni ennemmin tai myöhemmin. Todennäköisesti ennemmin.

Sami veti minua virnistäen kädestä, keinautti minut jalkopäähän ja könysi päälleni. Avasin pää tyhjänä reiteni, annoin miehen hieroa rintojani ja suudella kaulaani ja suljin hetkeksi silmäni. Kuulin vähän kauempaa kolinaa, avasin silmäni ja juuri, kun Sami työntyi sisääni, käänsin pääni melun suuntaan.

Vedin henkeä niin terävästi, että ääni olisi voinut leikata muutakin kuin ilmaa. Max seisoi ovella hiukset pörrössä, t-paita ja collegehousut yllään, sanomalehti kädessään. Vaaleanruskeat silmät välähtivät, mies hymyili jäykästi ja samalla hetkellä, kun Sami vetäytyi, hän painoi huoneeni oven kiinni.

TUOMARI JULKAISTAAN E- JA ÄÄNIKIRJANA KESÄLLÄ 2023 KAIKISSA ÄÄNIKIRJAPALVELUISSA JA NETTIKIRJAKAUPOISSA.