YSTÄVÄ 1

Rakkaat lukijat,

viimeiset pari kolme tarinaa ovat olleet suositumpia kuin mitkään aikaisemmat ja kiitän sydämestäni jokaista uutta ja vanhaa lukijaa, joka on matkannut niiden läpi kanssani.

Näin joulun lähestyessä olen kuitenkin viettänyt aikaa kynttilänvalossa ja ehkä se on saanut mieleni hiukan haaveelliseksi – tai sitten peto sisälläni on yksinkertaisesti siirtymässä talviunille. Joka tapauksessa mieleni tekee taas siirtyä rankoista, joka luvussa toistuvista seksikohtauksista vähän suloisempaan suuntaan.

Minulla ei ole paljon tietoa siitä, mihin Ystävä vielä etenee, mutta minulla on vahva tunne siitä, ettei tarina sisällä seksiä samalla tavalla kuin edelliset kertomukset.  Pyydän siis kärsivällisyyttä niiltä, jotka pitävät reippaammasta menosta ja toivon, että tämäkin tarina löytää omat ystävänsä. 

Ihanaa joulun odotusta,

Lilith

Seisoin Helsinki-Vantaan lentoaseman saapuvien terminaalissa ja naputtelin hermostuneena jalkaani lattiaan. Lento Los Angelesista oli laskeutunut myöhässä, mikä vain lisäsi kiihtyneisyyttäni. Olisi voinut luulla, että minulla ei ollut mitään syytä hermoilla. Odotin ihmistä, joka oli ollut seitsemän vuotta elämästäni paras ystäväni, ja jonka kanssa olin taas viimeiset pari vuotta kirjoitellut sähköpostia lähes joka päivä.

Santeri Aittamäki oli tullut elämääni, kun olin muuttanut Hämeenlinnaan äidin uuden työpaikan perässä 13-vuotiaana. Olin varautunut viettämään kouluaikani melkolailla yksikseni kuten aiemminkin. En osannut olla muodikas, en olisi saanut näppylöitäni piiloon meikillä vaikka olisin yrittänyt ja olin luonteeltanikin ujo lukutoukka. Kun siihen vielä lisättiin lievä ylipaino ja se, että olin uusi tyttö, en odottanut liikoja.

Kohtalo kuitenkin päätti toisin ja kouluvuoden alussa viereeni istahti pitkä, laiha ja harvinaisen vaalea poika, jolla oli hammasraudat. Hän oli Santeri – tai Albiino, kuten luokkatoverit häntä kutsuivat. Santeri ei sanonut sanaakaan, eikä minullakaan ollut aikomusta aloittaa keskustelua, mutta kun hänen reppunsa avautui ja näin siellä vinon pinon kirjoja Sinuhe Egyptiläinen päällimmäisenä, avautui suuni automaattisesti.

Olin juuri päässyt Mikael Karvajalan loppuun ja ”Onko toi hyvä?”-kysymys vain livahti huulitani. Loppu oli historiaa. Olimme koulun eriskummallinen kaksikko, mutta oli mukavampaa olla eriskummallinen kaksin kuin yksin. Aluksi juttelimme vain koulussa, mutta kerran lähdimme yhdessä kirjastoon ja vähitellen etenimme siihen pisteeseen, että teimme läksyjä yhdessä ja vierailimme toistemme luona. Kasvoimme eroon näpyistä, hammasraudoista ja pussittavista vaatteista ja olimme parhaat ja erottamattomat ystävät 20-vuotiaiksi asti.

Silloin aloin seurustella Rikun kanssa. Santeri ei pitänyt Rikusta ja ymmärsin häntä tiettyyn pisteeseen asti. Riku oli ollut ylemmällä luokalla samassa koulussa ja tehnyt aika ajoin Santerin elämän hankalaksi. Pojat olivat ottaneet yhteen jopa nyrkein ja olin itsekin inhonnut Rikua yläasteella aktiivisesti. Hän oli kuitenkin tumma, pitkä, komea – ja minä olin vain ihminen. Kun hän suuntasi loistavan siniset silmänsä minuun, olin mennyttä kalua. Santeri väitti, että Riku petti minua alusta lähtien. Kun kysyin perusteita syytökselle, hän kertoi kavereidensa yökerhokohtaamisista Rikun kanssa. En ollut itse koskaan välittänyt baareista, mutta Riku viihtyi niissä. Nuoren, palavan rakkauden voimalla kielsin kaiken, suutuin Santerille ja kun viimein viiden vuoden päästä havahduin siihen, että Santeri oli ollut aivan oikeassa, oli ollut jo liian myöhäistä.

Santeri oli lähtenyt Yhdysvaltoihin, eikä ollut käynyt Suomessa sen jälkeen kuin pari kertaa – osin varmaan siksi, että hänen isänsä oli väkivaltainen rapajuoppo ja hänen äitinsä kuoli syöpään samoihin aikoihin, kun valmistuimme lukiosta. Hänellä ei ollut muita läheisiä sukulaisia kuin tätinsä ja ainainen syrjintä ei ainakaan varmasti lisännyt houkutusta palata Suomeen. Minä en ollut miestä nähnyt sen jälkeen, kun olimme olleet 20-vuotiaita. Santerin ensimmäinen vierailu oli tapahtunut aikana, jolloin olin seurustellut Rikun kanssa ja toinen silloin, kun olin ollut ystäväni Kertun kanssa Thaimaassa.

Olimme välirikkommekin aikana lähettäneet kohteliaat hyvän joulun toivotukset toisillemme, mutta vasta pari vuotta aikaisemmin – kun erostani Rikun kanssa oli jo vuosia – olin alkanut kirjoitella hänelle pitempiä viestejä. Pyysin anteeksi käytöstäni ja myönsin Santerin olleen oikeassa, mutta mies ei tehnyt asiasta numeroa. Vähitellen aloin saada Santerilta pidempiä viestejä ja nyt olin tässä: odottamassa miestä, joka oli tehnyt unelmistaan totta ja käsikirjoittanut ystävänsä kanssa yhden vuoden kiitetyimmistä ja katsotuimmista Hollywood-elokuvista.

Santeri ei tietenkään ollut tulossa Suomeen vain minun takiani. Hänen isänsä oli viimein kuollut ryyppäämiseen ja tulipaloon, jonka oli kännissä aiheuttanut sytyttämällä tupakan ja nukahtaessaan. Santeri oli ainoana jälkeläisenä tulossa hoitamaan perunkirjoitusta ja käytännön asioita. Hän oli kirjoittanut, että olisi todennäköisesti saanut asiat hoidettua ulkomailtakin, mutta hän piti juuri nyt lomaa ja halusi tavata tätinsä – ja minut. Isänsä takia hän ei olisi matkustanut metriäkään, niin hän oli itse kirjoittanut.

Santerin isän vanha omakotitalo sijaitsi maalla Hauholla ja oli epäilemättä pystyyn homehtunut sikolätti. Vaikka miehellä taatusti oli nyt varaa maksaa koko vierailuajalleen hotelli, olin kuitenkin kutsunut hänet kotiini. Usean kohteliaan kieltäytymisen jälkeen olin saanut Santerin vakuutettua, ettei hänestä olisi vaivaa ja että olisi parempi viipyä kuukausi keskustan tuntumassa kodikkaassa ympäristössä kuin hotellissa.

Olin tietysti ahminut kaiken, mitä miehestä Suomessa ja ulkomaillakin kirjoitettiin. Santerin nimi oli yhdistetty moneen tähtöseen ja malliin, mutta mitään varmaa tietoa vakituisesta suhteesta kenenkään kanssa ei ollut. Mies oli myös ilmeisen haluton poseeraamaan julkisuudessa ja miltei kaikkien juttujen yhteydessä pyörivät samat pari kolme kuvaa, jotka olivat joko ylivalottuneita tai hämäriä.

Heräsin mietteistäni, kun jo pitkään tuijottelemani liukuovet avautuivat ja äkkiä jähmetyin paikalleni. Tunnistin Santerin heti. Enkä sittenkään. Mielessäni oli väikkynyt muisto melkein valkotukkaisesta, harmaasilmäisestä nuoresta miehestä, joka oli pitkä ja laiha kuin lipputanko, ja joka liikkui hiukan kömpelösti ja epävarmasti kuin ei olisi tiennyt, mihin hontelot raajansa asettaa.

Kun katsoin 30-vuotiasta Santeria, tunnistin hiukset, pituuden ja korkeat poskipäät, mutta en paljon muuta.

Miehen harvinaisen vaaleat, paksut ja taipuisat hiukset olivat tummuneet hieman niin, että ne vivahtivat viljanvaaleaan, ja hän näytti suuremmalta kuin ennen. En tunnistanut sulavaa tapaa kävellä, vahvaksi kasvanutta vartaloa, pitkiä lihaksikkaita raajoja tai leveitä hartioita. Miehen silmät liukuivat aulan halki tarkkaavaisesti mutta huolettomasti – melkein laiskasti.

Sydämeni jysähti rinnassani kuin gongi, ja jalkani liimaantuivat paikoilleen kuin ne olisivat kasvattaneet juuret lentokentän lattiaan. Voisin ruksia kömpelön, laihan ja epävarman pois Santerin ominaisuuksista pelkästään parin sekunnin seurannan perusteella. Totta kai hän on muuttunut. Siitä on kymmenen vuotta, kun olette viimeksi nähneet, toruin itseäni ja sain työnnettyä jalkani liikkeelle. Samalla hetkellä Santeri huomasi minut. Heilautin kättäni, otimme  muutamat meitä erottavat askeleet ja siinä samassa olin ilmassa, rutistettuna kivikovaa miehistä rintaa vasten.

Hämmennyin ja henkäisin yllätyksestä, mutta käsivarteni näyttivät tietävän mitä tehdä. Ne kiertyivät Santerin kaulaan. Sieraimiini vyöryi herkullinen, miehinen tuoksu ja nenäni painui vaistomaisesti nuuskimaan Santerin niskaa kuin vainun saanut vihikoira. Outo painava tunne asettui vatsanpohjaani ja hetken lilluin siinä lähes tiedottoman tyytyväisessä tilassa. Kun mies puhui, oli kuin olisin herännyt unesta ja huomasin, että toisen käteni sormet olivat uponneet Santerin pehmeisiin niskahiuksiin.

-Saakeli Sofia! Sähän oot kasvanu isoksi!

Santeri laski minut maahan ja vilkaisi 165-senttistä tummiin farkkuihin ja paitapuseroon verhottua, painoindeksin mukaan seitsemän kiloa liian muodokasta vartaloani ja sitten hän nosti katseensa silmiini. Se oli tulvillaan yhtä aikaa iloa ja ihmetystä, ja hetkeksi unohduin tuijottamaan hänen harmaisiin silmiinsä. Santerin epämuodollisuus sai minut kuitenkin viimein havahtumaan jähmettyneestä, oudosta olostani takaisin normaalimpaan olotilaan.

-Vihjaaksä, että mä oon lihava? Tosi kivat ekat sanat livenä!, heitin kevyen nenäkkääseen sävyyn.

-Älä viitti kalastella kohteliaisuuksia. Sä näytät mielettömän hyvältä.

-Ja mä onnistuin!

-Missä?

-Kalastelemaan kohteliaisuuden.

Santeri katsoi minua taas päästä varpaisiin, ja jostain syystä kihisevän kuuma puna alkoi hiipiä poskilleni. Siinä samassa potkaisin itseäni henkisesti persuksiin. Olin ollut liian kauan ilman miestä, jos parin sekunnin tapaaminen vanhan ystävän kanssa sai minut näin sekaisin. Ystävän, jonka kanssa minulle ei koskaan ollut tullut mieleenkään mikään muu kuin ystävyys. Tai no okei, ehkä jokin muu oli käynyt mielessäni pari kertaa. Mutta ei usein.

-Mennäänkö? Onko tossa kaikki?, kysyin ja viitoin Santerin isohkoon Samsoniteen.

-Joo, on. Mennään vaan, hän vastasi ja lähdin luotsaamaan meitä kohti parkkihallia.

Astelimme ulos lentokenttärakennuksesta ja aurinko paistoi hetken yllemme. Oli kesäkuu ja ilmat olivat lämpimät. Minulla ei ollut edes takkia mukanani, mutta Santerilla näytti olevan ohut villaneule ja turhan lämpimän näköinen tummanvihreä erätakki päällään.

-Oliko Losissa kylmä? Sähän oot pukeutunu kuin loka-marraskuuta varten.

-Ei, mutta mä oon ollu Kaliforniassa kauan ja musta on tullu vähän vilukissa. Otin varman päälle. 

-No, toivottavasti sulla on kesävaatteita mukana. Tänne on luvattu yli parinkymmenen asteen päiviä vielä ainakin kahdeksi viikoksi.

-Enköhän mä pärjää.

Katselin miehen profiilia sivusilmällä. Nuorempana Santerin kasvot olivat olleet kulmikkaat, eikä Santeri ollut nytkään varsinaisesti komea. Hän oli enemmän kuin komea. Hänen kasvonsa olivat miehekkäät ja kovat, ja kulmikkuus oli hioutunut kauniiksi luustoksi, josta poskipäät ja leuka erottuivat vahvoina kohoumina ja loivat hänen iholleen valoa ja varjoa. Silmät tuuheiden vaaleiden kulmien alla olivat terävät ja harvinaisen vaaleat, nenä suuri ja suora, suu leveä ja kauniin selkeämuotoinen. Seksikäs, mielessäni välähti. Uskomattoman seksikäs.

Santeri käänsi päänsä ja minusta tuntui, että olin jäänyt kiinni tirkistelystä.

-Mitä sä tuijotat?, hän kysyi huvittuneena.

-Sä…sä vaan näytät niin erilaiselta, vastasin hermostuneena.

-Niin no, niin säkin. Siitä on kymmenen vuotta.

Se oli tietenkin totta. Ja pojat kasvoivat miehiksi hitaammin. Olimme tulleet parkkihalliin. Johdatin Santerin vanhalle Golfilleni ja kaivoin autonavaimen esiin. Mies heitti matkalaukkunsa takakonttiin ja tuli sitten viereeni istumaan.

-Pitääks mun olla huolissaan?, Santeri kysyi kulmat koholla ja kiusoitteleva sävy äänessään.

Tiesin heti, mitä hän tarkoitti.

-Mä oon hyvä kuski. Ei yhtään vahinkoa tai sakkoa ikinä, vastasin puolustelevaan sävyyn.

-Sä ajat varmaan sitte kuuttakymppiä kaikkialla muualla paitsi keskustoissa. Joissa sä ajat alle kahtakymppiä.

-Hahhah.

Santeri osui melko lähelle. Olin varovainen kuski, mutta se mihin hän viittasi olivat epäonniset autokouluinssini. Olin saanut kortin vasta neljännellä yrittämällä, kun olin madellut liikenteessä niin hitaasti, että minun oli katsottu vaarantavan liikennettä. Lähdin liikkeelle ja Santeri sääti tuoliaan reilusti taaksepäin. Hänen tuoksunsa leijui taas nenääni ja ihokarvani nousivat pystyyn. Nielaisin vaikeasti. Tästä tulisi hankalaa, jos reagoisin jatkuvasti tällä tavalla hänen lähellään.

Aloin laskea, kuinka kauan olin elänyt selibaatissa. Erostani Rikun kanssa tulisi parin kuukauden kuluttua viisi vuotta. Olin yrittänyt aluksi käydä nettideiteillä, mutta olin pitänyt treffejä aina vaivaannuttavina ja lopulta olin luovuttanut, kun olin saanut tarpeeksi monta miestä haukottelemaan ja sitä myöten kipeitä iskuja muutenkin hauraalle itsetunnolleni. Viisi vuotta. Ei ihme, että vartaloni kävi ylikierroksilla. Toinen puoli aivoistani tiedotti, että en kylläkään ollut himoinnut ketään konkreettisesti koko aikana. Päätin olla huomioimatta tiedotusta. Santeri oli varmasti vain turvallinen kohde alitajunnalleni vapauttaa ruumiilliset tarpeeni. Aktivoisin nettideittitilini uudestaan vielä tänään.

Santeri huokaisi raskaasti vieressäni ja vilkaisin häneen.

-Sofia, me ollaan kehällä. Jos suomalaiset ei olis niin kohteliaita, ne näyttäis sulle kaikki keskisormea ja tööttäis.

Katsoin nopeusmittaria ja huomasin, että olin ajatuksissani ajellut tavallistakin hitaammin, melkein viittäkymppiä. Polkaisin vähän kaasua ja vastasin ponnekkaasti:

-Täällä on kuudenkympin rajoitus!

-Ja sä ajoit alle viittäkymppiä. Sitä paitsi noi mittarit näyttää aina yläkanttiin.

-Pää kiinni tai mä heitän sut ulos.

-Ei tässä saa pysäköidä. Saisit elämäs ensimmäisen sakon.

-Se vois olla sen arvoista. Ilta-Sanomat rääkyis huomenna kuinka kuuluisa Santeri Aittamäki on löytyny hylättynä ojanpientareelta.

Santeri räjähti nauramaan ja minä seurasin perässä. Oloni keveni, kun huomasin, että jotain entisestä oli sentään säilynyt. Jatkuvat sanasotamme olivat aina pitäneet minut virkeänä ja myönnän, että joskus olin jopa suunnitellut hyviä aloituksia.

Käännyimme hetken kuluttua moottoritielle. Santeri kertoili hiukan kokemuksistaan Hollywoodissa ja minä valitin olevani kateellinen. Kerroin sitten vähemmän hohdokkaasta työstäni palkanlaskijana ja listasin yksityiskohtaisesti, millaisia eroja erilaisten työehtosopimusten ylityökorvausmääräyksissä oli, ja kuinka minun joka päivä teki mieli mennä ja salamurhata EK:n ja SAK:n johtajia mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Santeri roikotti päätään, painoi kätensä kasvoilleen ja hytkyi naurusta hukuttamis-, silpomis- ja myrkytysfantasioilleni.

Keskustelu soljui yllättävän vaivattomana, mutta välistä istuimme aivan hiljaakin. Hiljaisuus Santerin kanssa ei ollut koskaan tuntunut epämiellyttävältä. Hänen kanssaan ei tuntunut siltä, että hiljaisuutta oli pakko täyttää lörpöttelyllä, jos ei ollut mitään sanottavaa ja toisaalta tiesin, että kun lörpöttelin, hän ymmärtäisi huumorintajuani. Ainoa ongelma tällä kertaa oli vain, että mitä pitempään istuimme hiljaa, sitä tietoisemmaksi tulin oudosta kuumotuksesta ihoni alla, joka tuntui leviävän ja voimistuvan sitä mukaa, mitä pitempään olimme pienessä tilassa kahden kesken.

Tunnin päästä käännyin Hämeenlinnan keskustaan. Kun ohjasin auton puutalon pihaan, Santeri sanoi hyväksyvästi:

-Täällä on varmaan hieno tunnelma. Maksoiko paljon?

Kohautin olkapäitäni. Minua nolotti vastata.

-Äiti omistaa tän. Mä oon tässä vuokralla.

Santeri ei sanonut mitään, nousi vain autosta ja käveli auton takaosaan. Nousin muutaman rappusen ovelle ja tulimme sisään pieneen porstuaan. Siitä vasemmalla sijaitsi huoneiston keittiö, josta johti ovi pieneen käytävään, jonka toisella puolella oli makuuhuone ja toisella olohuone. Kaikissa huoneissa oli ovi, ja juuri siksi olin pystynyt esittämään kutsuni. Meillä molemmilla olisi mahdollisuus yksityisyyteen. Santeri saisi olohuoneen ja sen vuodesohvan käyttöönsä.

Vaikka asunto ei ollut omani, rakastin sitä yli kaiken. Keittiössä oli vanhat 1940-luvulta peräisin olevat kaapit, lattiat olivat lautaa, ja olin itse tapetoinut makuuhuoneen ja olohuoneen seinät vanhanaikaisin kukkakuvioisin tapetein. Olin kierrellyt loputtomiin kirpputoreilla ja seurannut nettikirppiksiä, jotta löytäisin sopivat huonekalut ja lopputuloksena oli hienoinen tyylien sekamelska. Suurin osa huonekaluista oli tummia tai puunvärisiä kalusteita 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Vain sohva, sänky ja kirjahylly oli ostettu uutena.

Ohjasin Santerin olohuoneeseen ja osoitin sohvaani.

-Se on vuodesohva ja ihan hyvä sellainen eli sun pitäis pystyä nukkumaan hyvin.

-Täällä on tosi kaunista.

-Kiitos.

Olin hyvilläni. Santeri kuulosti vilpittömältä, eikä hänen tapoihinsa ollut muutenkaan koskaan kuulunut puhua lämpimikseen. Mies kiersi huoneessa, pysähtyi katselemaan hetkeksi paria grafiikkatyötä, jotka olin ostanut pari vuotta aikaisemmin ja päätyi kuten olin arvellutkin, viisimetrisen kirjahyllyn äärelle. Yhtäkkiä en keksinyt mitään sanottavaa, joten päätin paeta paikalta.

-Mä jätän sut purkaan kamoja ja…no, suihku on tossa mun makkarin vieressä. Ja mä laitan sinne pyyhkeet valmiiksi.

Santeri kääntyi ympäri ja nyökkäsi Austenin Emma kädessään.

-Mä huomaan, että sulla on koko Austenin tuotanto, muttei edelleenkään yhtään Shakespearea, hän virnuili minulle.

Olin jo yläasteella lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon ja palannut siihen useamman kerran, mutta häpeäkseni Santeri oli oikeassa – en omistanut enkä ollut koskaan lukenut mitään Shakespearelta.

-Mullahan on kohta synttärit. Osta sä mulle koko tuotanto nyt kun sulla on varaa. Ensipainoksena kiitos, vastasin suloisesti.

Santeri huokaisi miettiväisesti, siirsi kirjan takaisin hyllyyn ja käveli luokseni keskelle olohuonetta.

-Kutsuitko sä mut tänne vaan kalliiden lahjojen toivossa?, mies kysyi silmät välähtäen.

Hänen äänensävynsä oli kevyt, mutta pelästyin silti, että hän ehkä ajatteli minun yrittävän lypsää häneltä rahaa.

-En tietenkään! Se oli…se oli vaan läppä. Huono sellainen, henkäisin osin hätääntyneenä, osin loukkaantuneena.

Mies hörähti ja sanoi sitten miltei hellällä äänellä:

-Että sä oot höntti. Näkisitpä naamas.

Santeri astahti vielä askelen eteenpäin, tarttui minua olkapäistä ja sitten olin taas hänen sylissään – toista kertaa parin tunnin sisään. Olin kauhuissani ja riemuissani yhtä aikaa, ja varsin omatoimisiksi osoittautuneet käteni livahtivat taas omille teilleen, Santerin vyötärölle. Mies silitti poninhännällä olevia hiuksiani ja sisälläni kasvoi kumina, joka kaikui korvissani ja tuntui panevan koko ruumiini värähtelemään. Kaikki mitä pystyin  aistimaan oli se lävitseni syöksyvä mielihyvä, jota pelkkä Santeriin painautuminen tuotti. Voihkaisin hiljaa ja hetken Santerin kädet tuntuivat puristavan minua entistä tiukemmin.

-Sofia?, Santeri sanoi pehmeästi päälakeani vasten.

-Niin?, kysyin tukahtuneella äänellä, pää pyörällä ja tulikipinät suonissani vilistäen.

-Kiitos, että mä sain tulla sun luo asumaan. Musta on kivaa, että me ollaan taas kavereita. Tai niinku jenkit sanois awesome. Tai amazing.

Kun Santeri nosti leukaani nähdäkseen kasvoni, tuijotin häntä sokein silmin osaamatta vastata mitään. Miehen kasvot lähestyivät omiani, kumina sisälläni paisui kuurouttavaksi ja huuleni raottuivat ahneina ja odottavina. Sitten tunsin siveän poskisuudelman poskellani ja minut vapautettiin horjumaan hyytelöltä tuntuvilla jaloillani huoneeseen, joka tuntui nyt kylmältä ja kalsealta.

-Ja mä ajattelin kyllä lahjaksi jotain muuta kuin pinoa vanhoja kirjoja. Mun tulot on vuosien mittaan kyllä noussu, mutta ei mulla ihan vielä ole tuhlata miljoonia kirjoihin, joita sä et edes lue, Santeri vakuutti tasaisella, leppoisalla äänellä, silmät pahankurisesti kimaltaen.

Tuijotin Santeria vähän aikaa mitään käsittämättä ja auoin ja suljin suutani pari kertaa ennen kuin suustani pääsi ”niin” vaimeana henkäisynä. Lopulta nöyryytys työnsi tieltään seksuaalisen halun ja hyvän olon ja astahdin nopeasti taakse päin.

-Tuota…, aloitin vaikeana ja yritin sitten uudestaan.

-Tarkoitan siis, älä turhaan kiittele. Ja ei mitään lahjoja…tietenkään…en mä tarkoittanu…

Tajusin änkyttäväni ja astahdin vielä kauemmas Santerista, joka tarkkaili minua terävät, veden vaaleat silmät kiinnostuneina. Pelkäsin, että mies vielä lukisi himokkaat ajatukseni ja käänsin nopeasti selkäni lähteäkseni huoneesta.

-Mä teen meille jotain ruokaa. Valmista puolen tunnin päästä.

Niine sanoineni karkasin keittiöön kuin kannoillani olisi ollut lauma demoneja.

Idiootti, toistin itselleni kerta toisensa jälkeen, kun laskin kädet vapisten vettä pastakattilaan. Miten olin hetkenkään voinut kuvitella, että Santeri olisi kiinnostunut minusta naisena – seksuaalisesti? Santeri, jolla oli varmasti ollut lukemattomia suuren luokan kaunottaria tyttöystävinään?

Ja mikä helvetti minua vaivasi? Mies oli halunnut antaa minulle Amerikassa yleisen poskisuukon ja minä olin ollut valmis repimään vaatteet yltäni. Kuinka saatoin olla niin…pinnallinen, että himoitsin vanhaa ystävääni, kun minulla ei sellaisia muutenkaan ollut monia? Seksi pilaisi vain kaiken. Aivan kaiken. Luojan kiitos Santerilla näytti olevan sentään enemmän järkeä päässään ja housuissaan kuin minulla, ajattelin häpeissäni.

Istuuduin ruokapöydän ääreen päättäväisesti ja avasin koneen. Mikä se Kertun viimeksi suosittelema deittisivusto olikaan?

Aivan. Love & Lust. Melkoisen typerä nimi, mutta Kerttu oli vannonut, että sieltä löytyisi seuraa joka lähtöön. Minun pitäisi vain ottaa itseäni niskasta kiinni. Opettelisin kevyttä rupattelua, flirttailua ja olisin vähän helpommin lähestyttävä kuin aiemmin. Kuinka vaikeaa se voisi olla? Varsinkin, kun olin ilmiselvästi jo valmiiksi seksuaalisesti turhautunut. Kun pääsisin vireeseen, minulla ei olisi mitään hätää. Kävisin treffeillä, löytäisin mukavan miehen ja harrastaisin hänen kanssaan seksiä. Mahdollisimman nopeasti.

Täytin profiilia, kunnes pastavesi alkoi kiehua ja aloin tehdä yksinkertaista mutta herkullista tomaatti-vuohenjuustokastiketta. Hetken kuluttua huusin Santerin syömään ja kun mies istahti minua vastapäätä, mieleeni juolahti neronleimaus. Pyörittelin pastaa haarukkaani, söin pari suullista ja sitten tokaisin:

-Sullahan on ollu paljon tyttöystäviä? Sä oot maininnu sähköpostissa parista, mutta lehdet kirjoittaa…

Ääneni haipui, kun nostin katseeni ja näin, että Santeri katseli minua kulmat koholla, arvoituksellinen ilme kasvoillaan.

-Paljon on suhteellinen käsite, Santeri vastasi hitaasti, mutta lisäsi sitten:

-Mutta joo. On mulla ollu tyttöystäviä. Miksi?

-No. Mä yritin treffailla Rikun jälkeen, mutta mä oon tosi surkea siinä.

En halunnut mainita, että myös seksielämäni oli ollut melkoisen surkeaa koko elämäni ajan. Riku oli sanonut suoraan, että olin sängyssä kylmä kuin kivi. Se oli hänen mielestään oikeuttanut vuosien pettämisen. Kun olin kysynyt, miksi hän ylipäänsä oli halunnut olla kanssani, hän oli kertonut, että olin loistava koti-ihminen. Turvallinen. Mukava. Vaatimaton. Sellainen, joka ei aiheuttanut turhaa draamaa, ja jonka luokse oli helppo palata.

Paha mieli kuristi vieläkin kurkkuani, kun muistelin sitä viimeistä keskustelua ja haaleita adjektiiveja, joilla Riku oli minua kuvannut. No, nyt en tuntenut oloani lainkaan haaleaksi, ajattelin uhmakkaasti ja värähdin, kun silmäni osuivat Santerin suuriin, pitkäsormisiin käsiin. Suoristin selkääni ja nostin katseeni takaisin miehen silmiin.

-Mä ajattelin, että sä voisit opettaa mua. Kertoa mulle vähän niksejä. Mistä puhua. Ja mistä ei. Miten flirttaillaan. Sen semmosta.

Santerin kulmat kohosivat entisestään ja sitten hän sanoi pehmeällä, matalalla äänellä, johon kuitenkin tuntui olevan piilotettuna vaarallinen terä:

-Anna kun mä tarkistan. Me tavataan kymmenen vuoden jälkeen ja sä haluat aloittaa treffailun just nyt? Vuosien jälkeen.

En ollut ajatellut asiaa lainkaan siitä näkökulmasta. Olin ollut niin hädissäni Santerin minussa herättämistä tunteista, että olin rynnännyt tekemään suunnitelmaani huomioimatta lainkaan, kuinka tahdittomalta se ehkä Santerista tuntuisi. Mies tuskin olisi pahastunut, jos olisin käynyt parilla treffeillä hänen vierailunsa aikana, mutta oli eri asia paljastaa, etten ollut harrastanut deittailua vuosiin ja halusin aloittaa juuri nyt. Santerin suosiollisella avustuksella. Painoin pääni ja tuijotin pastalautastani.

-Anteeksi. Se oli tosi typerä ajatus. Ajattelematonta. Enkä mä tietenkään ajatellu, että mä juoksisin joka ilta jossain, kun sä oot täällä…, selitin naama punaisena ja ääni epätoivosta käheänä.

Samassa mieleeni muistui, että Santerin isän hautajaisetkin olivat vasta tulossa ja jos olin jo samana päivänä hävennyt itseäni, saavutin nyt todellisen pohjakosketuksen. Toivoin, että maa olisi nielaissut minut ainakin viikoksi.

-…ja sun isän hautajaiset ja kaikki, punnersin suustani.

-Mun kusipää isä saa palaa helvetissä. Mä en välitä sen hautajaisista hevonpaskaa, kuulin Santerin sanovan teräksiseen sävyyn, jota en ollut hänen vielä koskaan kuullut käyttävän.

Syntyi pieni tauko ja sitten Santeri puhui taas.

-Ehkä mä voin auttaa sua. Kolmella ehdolla.

Puristin käsiäni yhteen ja nostin päätäni toiveikkaasti.

-Mitkä ne on?

-Jos mä oon sun opettaja, sun täytyy totella mua, kun me harjoitellaan. Koska sähän olet mun oppilas. Eiks niin?

Santerin silmät olivat siristyneet ja hopeiset silmät näyttivät oudon päättäväisiltä. Minä nyökkäilin innokkaasti.

-Totta kai. Sitähän mä tarvinki. Harjoitusta.

-Toinen ehto on, että sä olet rehellinen sun treffeistä ja kerrot, mitä niiden aikana tapahtuu. Ei valheita, ei vähättelyä, ei liiottelua. Ethän sä muuten kehity.

Nyökkäilin uudelleen.

-Mikä se kolmas ehto on?

-Me ei riidellä ja katkaista välejä enää yhdenkään miehen takia. Jos sä löydät jonku, jonka kans sä haluat alottaa oikean suhteen, se tapahtuu vasta kun mä oon menny. Eli enintään kolmet treffit saman miehen kans.

Santerin äänessä oli ehdoton, painava sävy ja minua lämmitti ajatus, että hänkin oli mitä ilmeisimmin kärsinyt välirikostamme. Paljon.

-Enhän mä varmaan ees ehdi kolmille treffeille saman tyypin kans tässä ajassa. Mä ajattelin että voisin tavata pari kolme miestä, jos jotain kiinnostavan oloisia löytyy, totesin järkevästi.

En paljastanut, että aioin yrittää yhden illan suhdetta, heti kun sopiva tilaisuus tulisi. Sen voisi kertoa sitten, kun se olisi tapahtunut.

-Selvä, Santeri sanoi ja minulla oli outo tunne, että hän naulitsi minut katseellaan paikalleni.

-Aloitetaan heti huomenna.

Kommentit (0)