Ärtymyksiä akkajumpassa
Törmäsin tänään (jälleen) siihen superärsyttävään ilmiöön jumpassa. Kyllä te tiiätte. Olette juuri kaikessa rauhassa odottelemassa tunnin alkua, matto on siellä, vesipullo ja kaapin avain myöskin, ja seisoskelette siinä.
Sitten alkaa valua muita kanssajumppareita saliin. Tarkistat siinä ohimennen, että lähijumppareihin on sopivat välimatkat. Eli
- et seiso edessä olevan kantapäillä
- et seiso takana olevan varpailla
- jos ojennat kädet sivulle, et osu vieruskaveria päähän.
Kaikki hyvin, tunti voi alkaa. Paitsi että sitten se tapahtuu. Viime minuuteilla saliin sinkoaa vielä lisää ihmisiä. Alkaa suffle, jossa kaikki vähän siirtelevät mattojaan että saadaan kaikille tilaa. Jotensakin hyväksyttyä on vielä, että ihminen ITSE siirtyy ja tekee toiselle tilaa. Se taas on puhtaan vittumaista, itsekästä ja ties mitä, kun tullaan pieneen väliin, heitetään omat kamat maahan siten että matto osuu edessä olevan kantapäille ja katsellaan poispäin kun tämä edessäolija (minä) hakee katsekontaktia että mitä helvettiä.
Onneksi mun edessäni oli tiiti, joka siirtyi ystävällisesti noin kaksi metriä eteenpäin (peiliin kiinni), jotta mää pääsin siirtymään pois taaksetulleiden reviiriltä. Ei jeesus että otti päähän. Miten vaikeaa se olisi ollut
- jos olis pyytänyt mua nätisti siirtymään vähän eteenpäin?
- tulla siihen mun ja tiitin väliin, missä oli enemmän tilaa?
Ei yhtään yllättänyt kun sain kuulla, että kyseiset jumppareviirille tunkijat olivat painojenlattiaanpudottajamies aka notre-damen-levykiekkojen-soittajamies puolisoineen. (Samasta sankarista voi lukea täältä ja täältä.) PERKELE!
Ilman tuota episodia (ja ilkeetä selkäjumitusta puolivälissä tuntia) ilme olisikin ollut tämä:
Taidan lähteä purkamaan vitutusta (ja tekemään tilaa iltapalajätskille) mihinkäs muualle kun salille. Käsitreeniä vuorossa.