Helló Akureyri – 1999
Elokuussa 1999 hengailin ansioituneesti Akureyrissä, pohjoisessa Islannissa. Olin saanut heinäkuussa hyväksymiskirjeen Tampereen teknilliseen korkeakouluun (tai äiti soitti että täällä olis kirjekuori, avaanko). Muistan kun istuin pienen huoneeni sängyllä ja sulattelin uutista. Ensimmäinen tehtävä oli hyväksyä opiskelupaikka, ja toinen tehtävä oli etsiä duunia. Rahaa kun ei ollut sekä loppukesän elämiseen että lentolippuihin takaisin. Nykyisellään tuskin lähtisin enää noin vaan ulkomaille ilman paluulippua, mutta silloin se tuntui järkevältä. Ja vapaalta. Ja ihanalta. Ihan tyhjän päälle en Akureyriin lähtenyt, olin viettänyt siellä jo kuukauden talvella, luisteluvalmentajana. Olin vähän suunnitellut jääväni valmennushommiin seuraavaksi vuodeksi, mutta opiskelupaikka oli kuitenkin olennaisempi.
Onnekseni asuminen oli ilmaista, sillä asuin kaverini Beggin asunnossa Nordjobbareille tarkoitetussa huoneessa. Beggi oli valokuvaaja, jonka valokuvausstudio oli talon alakerrassa. Syystä tai toisesta kävin useinkin kesän alussa hengailemassa studiolla, juomassa kahvia ja auttamassa kuvien kehittämisessä. Kun sitten tarvitsin asuntoa, Beggi tarjosi huonettaan ja vuokran sijasta kerroin miten uusi pesukone toimii ja vähän siivoilin keittiötä. Oikeastaan mulla oli ihan oma talo Akureyrissä, sillä talonomistaja itse vietti lähes kaiken vapaa-aikansa vuorilla etsimässä hevosiaan. Niitä, jotka kesäksi päästettiin vapaaksi ja joiden perään sitten välillä vähän piti käydä katselemassa. Sain vapaasti huristella Beggin pakulla, ja mikäs sen kivampaa näissä maisemissa:
Niin, niitä töitä piti hankkia. Pavut ja riisi olivat jokapäivästä ruokaa (koska piti elää halvalla), ja voin löydä vetoa että jos joku tiesi mitä ilmaistapahtumaa kaupungissa oli tarjolla, minä tiesin. Kiersin useamman mestan suomalaisen ystäväni kanssa, kunnes Gistiheimili Gula Villanista tärppäsi. Työtehtäviin kuului siivous, pyykinpesu, aamupalan valmistelut ja vieraiden vastaanotto. Jännintä oli vastailla puhelimeen, mutta ontuvalla islanninkielen taidoillani sain senkin hoidettua. Vain muutamaan kertaan jouduin turvautumaan lauseeseen ”Kanntu að tala ensku?”
Viimeisenä islantiviikonloppunani vietettiin Verslumannahelgiä. Akureyrissä tämä meinaa neljän päivän bileputkea, jossa menoa riitti 24/7. Kirjaimellisesti, sillä yksi klubi oli auki koko ajan. Kävin kuuntelemassa ilmaiskonsertteja, nautin auringosta ja vietin aikaa kavereiden kanssa. Jostain syystä hengasin eniten paikallisten jääkiekkopoikien seurassa, silloin kun suomalainen ystäväni oli töissä (usein). Lauantai(tai sunnuntai) -iltana katsottiin poikien kanssa nyrkkeilyä tai jotain muuta laatu-urheilua ja totesin että on pakko lähteä. Pojat siihen että ei ole, ei kello niin paljon vielä ole. Ei, kyllä minun on nyt pakko lähteä kotiin, tavarat on jo pakattu ja kaikki. Pojat tuskin nostivat katsettaan telkkarista, vilkuttivat ja huutelivat että heippa! En minäkään ole pitkien jäähyväisten ystävä, mutta olisivat nyt edes voineet halata, pohdin kun kävelin kohti omaa kämppää. Beggi odotteli siellä jo, ja heitti minut lentokentälle. Oli todella haikeaa lähteä, olin juuri kotiutunut tuohon hauskaan pikkukaupunkiin, oli kavereita ja islantikin alkoi vähän taipua. Ja ne bileetkin oli aina hyviä:
Aamuyöllä odotin lentokenttäbussia Keflavíkin kentälle Reykjavíkissä, kun puhelimeni soi. Puhelimen toisessa päässä oli Eddi ja Ármann, jotka ihmettelivät miksi minä en ollut kotona, kun he varta vasten olivat tulleet hakemaan minua ulos. Keskellä yötä. Kuten tavallista.
”Mä sanoin että mä lähden kotiin, ootan bussia lentokentälle täällä Reykjavíkssa.”
”Sä sanoit että sä lähet kotiin, et että sä lähdet toiseen maahan kotiin! Tuu takas!”
Kotona odotti pakkaaminen ja muutto Tampereelle. Akureyri – Tampere, elokuu 1999.
(Olihan se pakko, kun Kristaliina aloitti ja muutkin on tätä tehneet).