Mitä jos ne huutaa?

Yksi seikka joka jotensakin rajoittaa mun ja kiljukaulakaksikon elämää on sellainen pieni pelko mikä mulla on. Nimittäin sellainen ”mitä jos ne huutaa”-pelko. Mua ahdistaa ajatus siitä että toinen tai molemmat vauvoista päättävät bussissa että tämä oli nyt tässä enkä ala enää yhtään ja huudan keuhkoni pihalle. Muutama tällainen huutokohtaus on onnistuneesti taltutettu ihan kotona ihan hetkessä, mutta luulen että julkisella paikalla oma hermostuneisuuteni ei lasta ainakaan rauhoita.

”Kyllä maailmaan meteliä mahtuu.” No mahtuu toki, mutta tiedän ihan täysin hyvin miten tuskallista on rankan työpäivän jälkeen istua bussissa ja kuunnella kun vauva huutaa korvia/sydäntä riipivästi. Ja mulla on vielä sellainen hauska lisäbonus, että jos toinen huutaa sylissä ja toinen alkaa huutaa vaunuissa, niin se raasu siellä vaunuissa vaan sitten joutuu jäämään ilman lohdutusta ja jatkaa ulinallaan kanssamatkustajien viihdytystä.

02092014.jpg

Vaunuista ei roiku haalarit vaan eri kätevä tuollainen laukkuhenkinen juttu, jonka äiti teki kun pyysin. Siihen saan kätevästi vaunulenkillä lompakon ja avaimet ja vaunun sadesuojan ja juomapullon ja ties mitä muuta. Toisessa kuvassa taas, en tiiä mitä Macarenaa tytöt veti menemään junaa odotellessa. Asemalla oltiin vaan ja hengailtiin, ei menty nukkumaan…

On huomattavasti mukavampaa matkustaa kun matkustuskaverit ei ulise, joten tänään otettiin harjoituksen alle (haluaisin huomauttaa että vauvoilla ei ole asiassa harjoiteltavaa vaan mulla) yhdistelmä juna+bussi ja lähdettiin isolle kirkolle. Nohevasti ensimmäinen huutokohtaus saatiin aikaan jo eteisessä, joten huoli pois. Onneksi varasin aikaa reilusti niin ehdittiin rauhassa Veuhkan kanssa selvitä lievästä ”mä en halua vaunuihin”-kriisistä. Meuhka veti tässä kohtaa jo sikeitä. Seuraava kriisi koettiin Veuhkan kanssa asemalaiturilla, tällä kertaa kriisin aiheena oli joko ”pfft jotkut päiväunet”, ”hei sä huijasit ja pistit mut vaunuihin kun vähän ummistin silmiäni” tai ”oon vauva”. Olin suhteellisen hermoheikko jo tässä vaiheessa, mutta onneksi junassa voidaan hengata siinä vaunueteisessä niin ei häiritä muita vaikka metakkaa tulisikin. Mutta tällä erää metakka ja ulina jäi siihen. Seuraavan kerran tyyppejä kiinnosti maailmanmeno noin 4h myöhemmin.

IMG_4164.jpg

Jaa päiväunet, ahahahaha yea rait.

Lähinnä mietin että mistä tämä mun oma hermoiluni johtuu? Kun vauvat nyt vaan huutaa, ei sille mitään mahda. Tiedän kuitenkin miten paljon se ulina voi riipiä sivullisia, niin ajoitan jatkossakin meidän jengin bussimatkailut ruuhka-aikojen ulkopuolelle. Ainakin mun hermoja kiristää sillon vähemmän.

Kommentit (23)
  1. Mä olen ollut ymmärtävinäni, että oman lapsen itku kuulostaa hormonihuuruisesta äidistä sietämättömältä, vaikka muut ei sille korvaansa lotkauttaisi – vanha luolaihmisten tapa varmistaa, että joku siitä naperosta pitää huolta. Ja omalta kohdaltani kyllä allekirjoitan, että (varsinkin silloin kun vielä imetin, eli hormonit oli sekaisin ku Jokisen eväät) oman lapsen itku sai ihan paniikkiin, kun taas kaverin muksun samavolyyminen parku olikin ihan siedettävää.

    Vauvat ne nyt vaan itkee, kun Puumakin tuolla jo totesi. Kaksi vauvaa itkee enemmän kuin yksi vauva. Mutta toisaalta kaksi vauvaa on myös söpömpi pakkaus kuin yksi vauva. Kyllä sulle anteeksiannetaan, kun tuot tommoisia näytille, vaikka ne vähän hermostuisivatkin. Ja kokemuksen myötä varmuuskin lisääntyy, tietysti, eli sinne sekaan vain! 

    1. Tuo on muuten ihan totta, että oman lapsen itku on paljon pahempi kuin muiden. Ja hormoonit on hyvä selitys tälle!
      Olin itse sekaisin kun seinäkello aina siihen asti kun lopetin imetyksen. Sen jälkeen alkoi kummasti maailma kirkastua. Samoihin aikoihin muuten ipanan pahin koliikkivaiva oli ohi, mikä auttoi kummasti 😉

  2. Täytyy sanoa, että tämä on myös aika suomalainen juttu. Tuttava vertasi suomalaista kulttuuria islantilaiseen; siellä ei juuri kukaan välitä lasten metakoinnista. Aloin tämän jälkeen tarkistaa omaa suhtautumistani, ja oikeastihan kyse on vain valinnasta: lapset on iloinen asia ja niitten tehtävähän on pitää meteliä. 🙂
    Kun ajattelee asian siis sitä kautta, että lapset on täynnä elämää ja vailla (suomalaisten turhankin tiukkoja) käyttäytymissääntöjä, pystyy muuttamaan suhtautumistaan.
    Oikeasti maailmaan mahtuu meteliä – ja ennen kaikkea lasten aikaansaamaa. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *