Ostin siis polkupyörän. En tosin joutunut kohtaamaan kiperää valintaa ”rahat vai kolmipyörä?”, kuten otsikossa lainaamani kansallissankari A. Ankka, vaan aika helpon dilemman rahat vai kunnon pyörä? Olen sitä mieltä että jokaisen siihen kykenevän tulisi suosia kävelyä tai pyöräilyä hyötyliikuntana niin paljon kuin järkevästi mahdollista, sekä ekologisista että kansanterveydellisistä syistä. Tällä hetkellä tosin oma työmatka on niin lyhyt, että edes työmatkapyöräilyä ei voisi laskea terveyttä edistäväksi liikunnaksi (5 min / suunta), joten oikeastaan pitäisi itse kävellä 😉 No, annan itselleni synninpäästön ja väitän että liikun muuten ihan tarpeeksi, joten saan mennä pyörällä töihin. Poljin aiemmin 9 km / suunta työmatkoja, ja se oli jo ihan miellyttävä matkafillarointi kaksi kertaa päivässä. Isäni (55 v.) polkee 20 km / suunta –> sukuvika… Koska pyrin mahdollisuuksien mukaan kulkemaan muutkin matkat pyörällä, en viitsisi sotkea menemään raskaasti kulkevalla romulla. Varsinkin koska tykkään tehdä silloin tällöin pyöräillen myös muutaman kymmenen kilsan vauhdikkaita lenkkejä.

Koska minussa siis on vähän ekopiipertäjän vikaa, ostelen myös kaikkea mielellään käytettynä. Tämän viimeisimmän hankintani sain haltuuni pari vuotta ajettuna ja huomattavasti kaupan hintaa edullisemmin peruskouluaikojen luokkakaveriltani Mia-Elinalta, jolla oli tarve hankkiutua siitä eroon (what a shame!). Myös edellisen pyöräni hankin opiskelupaikkakunnaltani käytettynä: vuoden 1999 Nishikin hybridipyörä (eli ostettaessa jo kymmenen vuotta vanha), ihan kelpo peli ja hyvän kokoinen mutta renkaat jo niin vanhat että ei voinut aamulla pyörän selkään hypätessään olla lainkaan varma siitä että renkaissa on ilmaa. 150€:n fillarille alkoi kertyä hintaa kun sitä jatkuvasti raahasi huoltoon, ja olihan se aika raskas polkea. Etenkin kun ukko meni ja osti itselleen kevyesti kulkevan fillarin: tällä kilpailuhenkisyydellä EI VOI olla hitaampi kuin mies. Joten monien itkupotkisten jälkeen aloin haaveilla uudesta pyörästä. Haaveilin ostavani Felt-merkiltä Trevisan, jollaisella poljin muutaman vuoden maailman onnellisimpana tyttönä kunnes joku varasti sen – koska unohdin laittaa sen lukkoon. Unohtelusta tulee ihan oma tarinansa joku päivä. Kunnes sitten kuin taivaan lahjana kaverini ilmoitti Facebookissa pyöränsä myyntiin; tartuin tilaisuuteen kuin susi!

Kaupat tehtiin ja pyörä saapui supernopeasti, alle vuorokaudessa, Suomen halki Matkahuollon kyydissä. Lähdin täpinöissäni noutamaan uutta superkiituriani ja visioin jo itseni vihreänä salamana kaupungin kaduilla. Vaan kuinkas sitten kävikään. Pyörän runko on ns. miesten mallia, ja lisähaasteen toi ohjaustanko. Ja lukkopolkimet, mistä ei oikein saa kunnolla astumapinta-alaa. Kökötin pyörineni Matkahuollon terminaalin edessä kuin mikäkin tahvo, ja aivot löivät tyhjää: ”Miten pyörää ajetaan?” Kun vihdoin sain asennettua itseni satulaan jokseenkin järkevästi ja pääsin kadun yli, huomasin että takarengas on lähes tyhjä. Kliffaa, Matkahuollolta kotiin on n. 7km matka. Vihreästä salamasta etanaksi, talutin pyörän sattumalta matkan varella olevaan fillariliikkeeseen että saisin ilmaa renkaisiin. Huolto-ukkeli totesi samaan syssyyn että jepskukkuu, jarrut on kuluneet niin että ne vaan vinkuu eikä ole mitään pitoa. Eikä niitä toki siinä nopsaan saanut korjattua, joten ajelin sitten kotiin hvyvin, hyvin varovasti välttäen muuta liikennettä ja varautuen jarrutuksiin aina noin puoli kilsaa ennakkoon. 

Löysin matkan aikana pyörän vaihteet, jännät pikku vipuset, lähes huomaamattomat. Naksuttelin niillä lisää vastusta ja sain vähän vauhtia, kunnes ylämäen alla tajusin etten löydä mistään sitä vipstaakia, mistä vaihteet saa pienemmälle. No siin on ämmille läksyy. Pääsin kotiin ja kotona löydettiin vaihteiden pienennystekniikka (käännä jarruvipuja sisäänpäin eturengasta kohti, hei, tietenkin! Tyhmä minä. Niinhän se Mia-Elina neuvoikin.), mutta sitten valitettavasti pyörä jäi pariksi päiväksi paitsioon koska en uskaltanut ilman jarruja ajella. Olin surullinen. Kunnes tänään rohkaistuin, jätin salitreenin väliin ja poljin keskustaan pyörähuoltoon, jossa tunnissa(!) pojat korjasivat jarrut, vaihtoivat lukkopoljinten tilalle tavalliset ja laskivat satulaa sentillä. Hintaan 45€, sis. työ + tarvikkeet. Ja kun poljin kotiin, olin vihdoinkin vihreä salama!!! Pyörä kulkee kuin unelma ja fiilis on aivan SAIRAAN MAHTAVA. I’m loving it. Kiitos Mia-Elina!