Jatketaan aiemmin aloittamaani juttua kaksikielisyydestä, mutta tällä kertaa eri näkökulmasta: millaista on elää suomenkielisenä suomenruotsalaisessa ympäristössä.

Asun paikkakunnalla, jossa reippaasti yli puolet asukkaista puhuu äidinkielenään ruotsia. Näiden kuuden vuoden aikana, kun olen täällä elellyt, olen käyttänyt vaihtelevasti suomea tai ruotsia käydessäni eri paikoissa ja hoitaessani erinäisiä asioita. Riippuen, mihin kielitaitoni riittää, pyrin puhumaan ruotsia aina kuin vain mahdollista. Tiedän toki, että minulla on oikeus saada palvelua äidinkielelläni, mutta olen kokemuksesta päätynyt tähän ratkaisuun. Saanhan siinä samalla pidettyä kielitaitoa yllä. Jos jonkin asian hoitaminen on vaikeaa sen takia, ettei ruotsin kielen sanavarastoni riitä kommunikoimaan jouhevasti, aloitan keskustelun suomeksi. Yleensä tämä on toiminut, ja asiat on tullut hoidetuksi. On ollut myös kertoja ja tilanteita, joissa keskustelukumppanin suomenkielen taito on ollut niin ja näin, ja hän olisi mieluummin puhunut ruotsia. Silloin olen yleensä katsonut parhaaksi tsempata itseäni ja jatkaa keskustelua ruotsiksi, vaikka se menee lopulta aina kökkökieleksi.

En sano väärin, jos kerron asuvani ja eläväni ruotsinkielisten ympäröimänä. En tunne täältä ketään entuudestaan mieheni sukulaisten, ystävien ja tuttujen lisäksi. Pyrkiminen muiden ruotsinkielisten joukkoon tuntuu jatkuvasti vaikealta, heillä kun on omat piirinsä, joihin ulkopuolisten voi olla hankala päästä mukaan. Lähi- ja tuttavapiirissä on vain muutama, joka on äidinkieleltään suomenkielinen. Muut ovat ruotsinkielisiä ja osaavat suomea eritasoisesti asteikolla hyvin – ei lainkaan. Kotona lähinaapureistamme kaikki ovat ruotsinkielisiä. Kaupoissa, liikkeissä, pankeissa, virastoissa, postissa, apteekeissa ja R-kioskeilla työntekijät ovat väistämättä lähes kaikki äidinkieleltään ruotsinkielisä. Mielellään he palvelevat suomeksi, jos päätän aloittaa keskustelun omalla äidinkielelläni. Mutta on myös paikkoja, joissa tilanne ei valitettavasti ole aivan samalla tasolla.

Karsastan terveyskeskuksia viimeiseen asti ja olen käynyt yleensä yksityisellä niinä kertoina, kun olen tarvinnut lääkäriä. Tästä huolimatta en ole kuitenkaan pystynyt täysin välttymään tk-käynneiltä. Vastenmielisyys meidän paikallista keskusta kohtaan johtunee ilmapiiristä, joka vallitsee heti ilmoittautumispisteellä. Kun siellä oleville hoitajille käy ilmi, että asiakkaana on vähemmistöön kuuluva eli suomenkielinen, asenne ja käytös muuttuu selvästi tiskin toisella puolella. Minulle on tullut joka kerta sama tunne, että olen jollain tapaa ei-toivottu, kun edellytän heiltä palvelua yllättäen suomeksi. Kyllä he osaavat kieltä hyvin, mutta selvästi on ollut aistittavissa, etteivät hoitajat mielellään puhuisi suomea. Kerran teinkin poikkeuksen ja kokeilin, miten homma sujuu, jos puhunkin ruotsia. Aivan erilailla, täytyy sanoa. Vaikka hoitaja varmasti huomasi puheestani, että olen suomenkielinen, hänen käytöksensä oli huomattavasti miellyttävämpi, kun hän sai palvella minua omalla äidinkielellään.

Hesarissa oli muistaakseni nyt kesällä yleisönosaston kirjoitus, joka on jäänyt mieleeni. Siinä eräs henkilö kertoi, kuinka hän oli vuosien poissaolon jälkeen käynyt kotikaupunkini terveyskeskuksessa eikä ollut saanut hoitoa suomenkielellä. Lääkäri osasi vain ruotsia. Kun tämä kyseinen henkilö oli ihmetellyt asiaa hoitajalle, tämä oli kysynyt, miksei hänellä ollut mukanaan tulkkia. Siis tulkkia! Ei apua 😀 Meidän kaupungissa on useampi terveyskeskus, mutta saatan hyvin kuvitella, että kyseinen tapahtuma on sattunut juuri samassa keskuksessa, missä itse olen joutunut käymään. Sehän on hyvin tiedettyä, että terveyskeskuksilla on vaikeuksia saada lääkäreitä palvelukseensa, ja varmaan pakkosyistä tämä suomea osaamaton lääkärikin oli palkattu töihin.

Terveyskeskus taitaa olla minunkin kohdalla niitä ainoita paikkoja, joissa olen joutunut pakosta pärjäämään suhteellisen niukalla ruotsin ammattisanastolla ja puhumaan takellellen. Raskauden aikana kävin muutamaan otteeseen labrassa, kun sinne täytyi viedä niitä tiettyjä tarvittavia näytteitä ja joitakin näytteitä otettiin myös paikan päällä. Labran asiakaspalvelutaito tuli tutuksi myös silloin, kun jouduin sokerirasitustestiin ikäsyistä raskauden toisella kolmanneksella. Kaikilla näillä visiiteillä minulle sattui jostain kumman syystä aina se sama labrahoitaja, joka ei joko osannut suomea lainkaan tai sitten hän ei vain yksinkertaisesti uskaltanut puhua sitä. Ymmärrettävistä syistä en osaa sairaalalabran sanostoa ruotsiksi kovinkaan hyvin. Tämä toi siis omat lisävaikeutensa, kun minun täytyi pärjätä noina parina kertana sen hoitajan kanssa ruotsin kielellä parhaani mukaan. Ihan hyvin kaikki lopulta meni, ja hoitaja sai sympatiani jossain vaiheessa. Ihana henkilö muuten, mutta kunnon yhteistä kieltä ei vain löytynyt.

Jos meitä suomenkielisiä moititaan, ettemme osaa tai halua puhua ja palvella ruotsinkielisiä heidän omalla äidinkielellään, samaa en voi sanoa ruotsinkielisistä, en ainakaan meidän paikkakunnalla. Vaikka heidän suomen puheestaan kuulee, etteivät he aina osaa sitä kunnolla, he ainakin uskaltavat puhua sitä. Tässä meillä suomenkielisillä onkin paljon parannettavaa. Me oletamme liian usein, että ruotsinkieliset osaavat kuitenkin sen verran hyvin suomea, että heidän kanssaan voi mainiosti keskustella suomen kielellä. Usein ruotsinkieliset taipuvat tähän kohtaloon helposti eivätkä vaadi meiltä hanakammin oman äidinkielensä käyttöä. Samaa olen itsekin joutunut tekemään, kuten edellä jo kävi ilmi – puhumaan ruotsia, vaikka olisin voinut ryhtyä siinä tilanteessa hankalaksi ja pyytää saada palvelua suomeksi, kun se kerta olisi ollut minulle niin paljon helpompaa. Ajattelin kuitenkin tuolloin, että protestointi olisi ollut turhaa ja lapsellista. Parempi oli haastaa itsensä ja yrittää selvitä hankalasta tilanteesta. Ja hienostihan sen loppujen lopuksi klaarasinkin. Hyvä minä.

Elämä ankkalammikon pärskeissä on ollut kaikin puolin mukavaa, jopa yllättävää aina silloin tällöin. Välistä olo tuntuu hieman ulkopuoliselta, kun pienet sisäpiirit pyörii vinhasti siinä ympärillä, eikä menoon tahdo päästä millään mukaan. Mutta loistavasti olen pärjännyt tähän asti – ja aivan varmasti pärjäilen myös jatkossakin.

🙂