Kun opiskelin ruotsia peruskoulussa ja lukiossa sekä myös korkeakouluopinnoissa, en koskaan kuvitellut, että siitä tulisi jonain päivänä toinen kotikieleni. Sitten tapaisin suomenruotsalaisen miehen, ja muutimme asumaan saman katon alle. Nyt ruotsi on ollut suomen rinnalla arkikieleni yli kuusi vuotta. Olen huomannut, että se on nykyään jopa parempi kuin englannin taitoni. Olen tyytyväinen, että olen oppinut mieheni takia enemmän ruotsia ja ennen kaikkea uskallan puhua sitä verrattuna alkuaikojen epäröintiin ja ujosteluun.

Poikamme on luonnollisesti kaksikielinen, vaikka hän osaa toistaiseksi sanoa vain ”äetiiih” eli siis ”äiti”. Äidinkieleksi hänelle on merkitty väestörekisteritietoihin ruotsi, myös tuleva päivähoitopaikka on ruotsinkielinen mitä todennäköisimmin. Olen iloinen pojan puolesta, että hänellä on mahdollisuus oppia kahta kieltä ennen kouluun menoa. Itse olisin halunnut lapsena tuon mahdollisuuden. Myös käydessämme neuvolan perhevalmennuksessa sain huomata olevamme onnekkaita, että pystymme tarjoamaan ja opettamaan lapsellemme kahta kieltä samanaikaisesti. Monet valmennuksessa olleet muut pariskunnat nimittäin kertoivat, että hekin olisivat halunneet olla kaksikielinen perhe. Valmennuksen vetäjät muistuttivat tässä vaiheessa, että on tärkeää, että me kumpikin puhumme pojalle omaa äidinkieltä. Sillä ei ole niin suurta merkitystä, millä kielellä minä ja mies kommunikoimme keskenämme.

Se, että vanhemmat puhuvat lapsilleen vain omaa äidinkieltään, edesauttaa kuulemma heitä oppimaan puhua kieltä puhtaasti. Tiedä sitten, miten hyvin tämä pitää paikkaansa. Suomenruotsalaisesssa puheessa kuulee yllättävän usein sekoitettuna suomen kielen sanoja. Kiva-sana on tästä tavallisin esimerkki. Mielestäni tällainen sekasotku kuulostaa jotenkin rumalta, anteeksi nyt vaan. Miksi me suomenkieliset sitten opiskelemme niin paljon ruotsin sanoja, jos on ihan ok puhua sekakieltä? 🙂 Tiedän toki, että tätä ilmiötä on enempi ainakin pääkaupunkiseudulla. En ole törmännyt siihen niinkään muualla rannikkoruotsin alueella, missä itsekin asun. Mutta on suomenkielellä ollut vaikutuksensa meidänkin suunnalla.

Muuttaessani miehen perässä nykyiselle kotiseudulleni, pistin merkille, että täällä ruotsinkieleen on otettu suomen sanoja ja niitä taivutetaan sitten ruotsin kieliopin mukaisesti. Esimerkiksi kissa on kissan (perusmuoto ilmeisesti en kissa),  ja koira on koiran (en koira). Aluksi pidin tätä huvittavana, mutta nyt kun mies puhuu pojalle tuolla tavalla, olen ollut, että hetkinen! Eikös meidän pitäisi yrittää puhua sitä kunnon kieltä? Sitä samaa ruotsia, jota minäkin olen opetellut? Höystettynä miehen osaamalla paikallisella murteella. Periaatteessa hän puhuu hyvänkuuloista kieltä, mutta nuo muutamat lainasanat vaan särähtävät ikävästi korvaani.

Viime aikoina mediassa on ollut jälleen esillä, että pakkoruotsista (inhoan tätä sanaa) pitäisi luopua kokonaan. Asiasta on tehty kansalaisaloite eduskuntaan. Uskon, että se tulee olemaan läpihuutojuttu eikä johda mihinkään tulokseen. Vaikka ruotsi pysyisikin opetussuunnitelmissa, vastaisuudessa pitäisi kuitenkin tehdä sellainen muutos, että sen opiskelu alkaisin jo ala-asteella. Jos kieli joskus muuttuu täysin vapaaehtoiseksi, luulen, että Suomesta löytyy aivan riittävästi ihmisiä, jotka haluavat opiskella sitä. Ammatteihin ja työtehtäviin, jossa edellytetään ruotsin osaamista, hakeutuu kuitenkin niitä ihmisiä, joita kieli kiinnostaa ja joilla on taito puhua sekä kirjoittaa sitä. Tässä mielessä olisi järkevää pohtia, pitääkö kaikkien suomenkielisten välttämättä oppia ruotsia, jos heillä ei ole a) tulevaisuudessa käyttöä sille tai b) minkäänlaista kiinnostusta koko kieleen.

Lopuksi on nostettava esillemyös asian toinen puoli. Ovatko suomenruotsalaiset tuoneet usein esille, että he eivät haluaisi opiskella suomea ja siitä pitäisi tehdä vapaaehtoinen oppiaine? Itse en ainakaan muista, että näin olisi käynyt kovinkaan usein. Toisaalta ruotsinkielisten on melkein opeteltava suomen kieli, jos he haluavat pärjätä tässä maassa. Poikkeuksiakin toki löytyy. Tiedän ihmisiä, jotka tulevat toimeen pelkästään ruotsiksi. Mutta olemmeko me suomenkieliset tulleet ajatelleeksi, että jos ruotsista tulee meille vapaaehtoinen aine, samalla myös suomi muuttuu valinnaiseksi ruotsinkielisille? Tällöin saattaa hyvin käydä niin, että moni ruotsinkielinen jättää suomen valitsematta, eivätkä  he saa kunnon kielitaitoa. Kuka suomenkielisiä sitten palvelee ruotsinkielisillä alueilla, tai päinvastoin, jos kukaan ei osaa yhteistä kieltä? Englantiako meidän täytyy puhua keskenään siinä tapauksessa? 🙂

No joo, ehkä kärjistin asian äärimmilleen, mutta tuollainenkin tilanne saattaisi olla mahdollista. Ottaen huomioon, että kaksikielisyys on kuulunut maamme kulttuuriin vuosisatojen ajan ja olemme aina tulleet ymmärretyiksi kielellä tai toisella, tuntuu pikkasen huvittavalta, että pitäisi yhtäkkiä puhua englantia. Englantia (tai mitä tahansa muuta kieltä) kun on tottunut puhumaan kotimaassa vain turistien tai muualta maahan muuttaneiden kanssa. Mutta että englantia suomenruotsalaisten kanssa? Jos ei nyt ihan sentään.

Kaksikielisyys säilyköön siis toistaiseksi.

🙂