Eilisessä joulukalenteriluukussa oli minusta lapsuuden kuva, jossa leivoin piparkakkuja. Tuossa kuvassa esiintyy taustalla minulle niin rakas ja tärkeä joulukalenteri, josta ajattelin kertoa tänään hieman tarkemmin.

Näytetäänpä tässä vielä uudestaan, millainen kalenteri oikein on.

Tämä kyseinen lapsuuden joulukalententerini on äitini tekemä. En tiedä, milloin hän on sen minulle tehnyt. Muistan kuitenkin jo neljän ja viiden vanhana avanneeni sen luukkuja. Tai siis, katsoneeni, mitä pienet paperipussit oikein kätkivät sisälleen.

Pussit oli tehty erilaisista lahjapapereista. Joihinkin niistä äitini oli liimannut kiiltokuvia. Jokaisessa pussissa oli lisäksi pieni pyöreä tarra, johon oli merkitty numero kertomaan, minkä päivän luukusta oli kyse. Paperipussit suljettiin niihin kiinnitetyillä paksulla langalla, josta ne myös kiinnitettiin nastoilla roikkumaan huopakankaalla päällystettyyn alustaan.

Äiti laittoi (minulle kyllä sanottiin, että tonttu oli käynyt laittamassa) kalenterin pussukoihin erilaisia pieniä, kivoja yllätyksiä. Itse muistan niistä parhaiten erilaiset pöytä- tai joulukuusenkoristeet, mutta saattoi kalenteripusseista löytyä myös rusinapaketteja, piparkakkuja ja karkkia.

Yleensä äiti täytti pussukoita järjestyksessä, mutta joskus hän saattoi laittaa johonkin niistä yllätyksen jo hyvissä ajoin etukäteen. Minä tietysti tarkkana lapsena huomasin jossain vaiheessa, jos tonttu oli käynyt tiputtamassa niitä yllätyksiä edeltä tuleviin luukkuihin. Utelias kun olin, en malttanut olla yrittämättä kurkkia salaa, mitä pusseihin oli piilotettu.

”Eipäs kurkita”, muistan äidin sanoneen naureskellen, kun hän yllätti minut seisomassa keittiön tuolilla ja vilkuilemassa sisälle pussukoihin.

”Emmä kurkikaan”, vastasin topakasti, vaikka käytökseni paljastikin kaikkea muuta.

* * *

Pussikalenterilla on myös nimi: Pelle-enkeli. En tiedä, mistä se tulee, mutta minä olen sen keksinyt silloin pienenä.

Pelle-enkelin pitäisi olla edelleen tallessa, ainakin niiden pussukoiden. Tosin se ei ole ollut esillä sen jälkeen, kun pikkusiskollani oli se viimeksi käytössä reilut parikymmentä vuotta sitten.

Ehkä jonain päivänä Pelle-enkeli kuitenkin pääsee jälleen roikkumaan seinälle ja ilahduttamaan uusia pieniä lapsia.

🙂