Mietin juuri, että mitä kirjoitettavaa minulla on, kun en käy vaa’alla enkä punnitse ruoka-aineita? Kirjoitanko siitä, kuinka kuinka hyvältä maistui sallittu vappumunkki? Vai siitä, kuinka päälleni sujahti hame, joka ei talvella mennyt kiinni? Vai jaanko kanssanne ilon siitä, kun salilla tulee edistystä? Kun saa lisätä laitteeseen vastusta. Kun pysyy lankussa 15 sekuntia kauemmin. Kun huomaa, että pienen tauonkin jälkeen, homma edelleen toimii eikä tunnu kuoleman esiasteelta?

Kaikki edellämainitut ovat varmaan yhtä hyviä puheenaiheita myös silloin, kun joku kysyy miten projekti etenee. Kun oikeasti tekisi mieli pyllistää. Siis ihan vaan esitelläkseen pakaroitaan. Että miten etenee helvetti? Etkö sä huomaa? Sillä hyvinä päivinä jopa minä itse huomaan pientä muutosta kropassa. Se voi olla vaan ohikiitävä hetki, kun vahingossa näkee peilikuvansa saunan lasiovessa. Tai jonkun tuntemattoman miehen katse, joka viipyy sen sekunnin kauemmin kuin ennen.

Ei sillä, että tätä ulkonäön vuoksi tehdään. Jos haluaisin olla mallimitoissa, niin helvetti vieköön, olisinhan minä. Uskon siihen, että ihminen pystyy mihin vaan. Kun haluaa. Kun haluaa paljon.

Ainiin. Toukokuun alussa jäi sokeri, vehnä ja alkoholi.  Sitähän mä tulin teille kertomaan!

Aloitin elämäntapamuutokseni yli puoli vuotta sitten. Matkan varrelle on mahtunut onnistumisia, totaalisia epätoivon hetkiä, iloa ja kauhua. Kaikki lähti aikanaan siitä totaalisesta itseinhosta, joka motivoi minut palkkaamaan personal trainerin. Ajattelin silloin tietenkin, että kun minä kerta sille maksan, niin varmasti pysyn ruodussa. Ettei mene massit hukkaan!

Ei ne aluksi menneetkään. Tuloksia tuli ja meni. Mutta pääasiassa pysyin kaidalla tiellä. Kuntosalista tuli luonnollinen osa elämää ja tarkkailin syömisiäni saatujen ohjeiden mukaan. Perhekin oli vahvasti mukana ja niin edelleen. ( Tähän kaikki kliseet#*%#)

Ihana joulunaika sekoitti pakan. Söin kuin se kinkku vielä eläessään ja join. Koska JOULU! Sen jälkeen en päässyt oikein enää palaamaan siihen kurinalaiseen elämään. Treenitkin jäi ja herkut maistui.

Tipaton tammikuu meni perseelleen, kun se viini on vaan niin hyvää. Kohtahan sieltä peilistä mulkoili sama vanha plösö ja siitä seurasi viha ja masennus. Mietin varovasti itsekseni, että, jos kuitenkin jatkan urheilua, kun se on oikeasti mukavaa ja katson syömisiä ja juomisia sillä tasolla, ettei mene överiksi. Tulisikohan siitä mitään? Olen ilmeisesti kuitenkin niin hedonisti, että pää ei kestä mukana, jos kaikesta pitää tinkiä…

Tässä lopputulos!

Vaa’alla en ole käynyt viikkoihin, salilla kyllä. Joinain viikkoina jopa viidesti. Mukaan on tullut muitakin lajeja kuten jooga ja bootcamp -tunnit.

Syömiset ja juomiset ovat osa arkea ja juhlaa. Tiedän mitä saa ja mitä ei. Enkä aina mieti sitäkään.

Jatkan tämän blogin kirjoittamista, koska uskon, etten ole ainoa tällainen. Viallinen. Mutta tällä hetkellä onnellinen.