Toiset päivät ovat parempia kuin toiset


Viime aikoina minulla ei ole ollut halua kirjoittaa.
 Sinänsä tässä tiedossa ei ole mitään ihmeellistä – luova tekeminen ja elämä yleensäkin liikkuvat aaltojen tavoin erilaisissa sykleissä. Joskus tasaisemmin, toisinaan voimakkaammin. Tänä syksynä olen aalloilla ratsastamisen sijasta kompastellut liukkaassa rantakivikossa. Yrittänyt päästä eteenpäin, kuitenkin lopulta kaatuen uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Tällä hetkellä istun paikoillani. Joskus on pysähdyttävä, jottei tule meren nielemäksi.

Voisin kirjoittaa postauksen täyteen vertauskuvia olotilastani, sillä vaikeiden asioiden kiertely on usein helpompaa kuin niiden suoraan sanoittaminen. Kuitenkin maalaamalla erilaisia kuvia todellisuudesta välttelen todellisia tunteitani ja pyrin ainoastaan luomaan viime kuukausien aallokoista jotain kauniimpaa, elokuvamaista kertomusta. Lähtökohtaisesti kun haluan löytää jokaisesta kolhusta sen kuuluisan hopeareunuksen. Haluan uskoa siihen, että jokaisella elämän heittämällä kurvipallolla on jokin tarkoitus ja kaikesta selviää.

Ajatukseni eivät kuitenkaan aina ole yhtä yleviä ja sanotaan se nyt suoraan.

Elämä on joskus ihan *aseta kirosana*n perseestä. 

Ja se on täysin OK.

Onnekseni valo ilmestyi näköpiiriin marraskuun lumisateen myötä. Lumimaisemaa ihmetellessä mieli kääntyi huomattavasti kevyemmäksi kuin harmaina syyspäivinä, jolloin lehdetkin olivat jo pudonneet puista.

Mutta mitä on sitten tapahtunut? En uppoudu aiheisiin syvällisesti, mutta kahden kuukauden akselille on osunut yllättävä lomautus, läheisen sairaalaan joutuminen, huoli tämän myötä muista ja myös kaupan päälle omat terveysongelmat (kiitos koronan jälkitaudit ja heippa vaan 30 vuotta joulukuussa). Vähemmästäkin on pieni mieli täynnä. Puhumattakaan siitä tosiasiasta, että viimeiset kolme vuotta maailma on ollut aivan vinksin vonksin ja kriisistä on siirrytty sulavasti aina toiseen. Kriisikestävyys on varmasti monella meistä koetuksella.

Onnekseni olin varannut ajan terapeutin juttusille ennen kaiken tämän kaaoksen alkamista. Alunperin olin varannut ajan ajatuksella, että olisi nyt vain kiva jutella jollekin tuntemattomalle ihan muuten vain näin kolmenkympin kynnyksellä ja pohtia elämää. Elämää sitten pohdittiin oikein olan takaa, eri tavalla kuin alunperin ajattelin.

Keskustelimme muun muassa siitä, miten toivon etten vanhene kyyniseksi muoriksi. Kyynistyminen on kuitenkin helppoa jos jatkuvasti jää omien ajatustensa kanssa yksin, eikä hae ulkopuolelta perspektiiviä. Olen viime aikoina saanut itseni pitkästä aikaa kiinni poikkeuksellisen negatiivisista ajatuskierteistä, joiden ymmärtäminen otti aikansa. Välillä on tuntunut kuin olisin palannut 19-vuotiaan Kristan tasolle. Onneksi olen jotain tämän vuosikymmenen aikana oppinut ja saanut ajatuksista edes hieman koppia. Nyt kuitenkin yritän selvitellä näitä solmuja, yksi kerrallaan, pyrkien samalla tulemaan ulos kuorestani. Joudun myös aktiivisesti hätyyttelemään sisäistä, kyynistä muoria sisälläni. Joskus onnistun paremmin, joskus huonommin – kovin sitkeä sissi tämä muori.

Sitä on kuitenkin nähtävä elämää yhä olevan oman mielensä ulkopuolella.

Haluankin sanoa kaikille teille, jotka tällä hetkellä kompastelevat (ja muillekin) – sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Sinun ei tarvitse purra hammasta ja esittää vahvaa. Pyydä apua. Joko ulkopuolelta tai lähipiirin sisältä. On tärkeää antaa itselleen tilaa, kuitenkaan eristäytymättä muusta maailmasta. Ja se jos mikä on vaikeaa mikäli on mielensä puolesta ei niin valoisassa kolkassa. Sinun ei tarvitse olla aina se paras versio itsestäsi, ei kukaan meistä ole. Apua voit löytää esimerkiksi MIELI ry:n sivuilta.

Tämä postaus on alunperin 95% kirjoitettu 10.11. ja tarkoituksenani oli tällöin jakaa 9.11. aamulla kirjoittamani teksti päiväkirjaani. En kuitenkaan ollut valmis postauksen julkaisemiseen, halusin ottaa oman aikani. Mutta vaikka tässä välissä on vierähtänyt jo liki kuukausi, haluan kyseisen päiväkirja-raapustuksen teille yhä jakaa. Toivon sen tuovan lohtua sitä tarvitsevalle. Muistikuvan siitä että et ole koskaan yksin. Toki tekstissä on kliseitä, mutta eikös elämä ole yksi suuri klisee?

9.marraskuuta 2022

Aamun rauha. 

Takana levätty yö, niskat yhä vielä hieman jumissa. 
Edessä lämmin teekuppi, kynttilä palaa hiljalleen edessäni – marraskuun harmaus sai minut ensimmäistä kertaa kaipaamaan liekin lämpöä heti aamun tunteina. Taustamusiikkina lempeää pianonsoittoa, ilman sanoja. 

Tänä aamuna halusin ottaa hetken itselleni. 
Pysähtyä heti herättyäni. Kirjoittaa muutaman lauseen ennen kuin päivän askareet koittavat.

Tai no, eihän minulla juuri askareita ole. 
Lomautettuna lienee vain aikaa. Mutta aika ei oppimani mukaan takaa mielen rauhaa.
Minusta jopa tuntuu, että mitä enemmän aikaa on, sitä enemmän aivoissani on hälyä.

Miltä minusta tuntuu, miltä sinusta tuntuu, miltä maailmasta tuntuu.

Olen viime aikoina jäänyt liiaksi jumiin omiin ajatuksiini. Kirjoitin ensin ”itseeni”, mutta ymmärsin, että jokainenhan meistä on jumissa itsensä kanssa. Sitä ei voi kestää. Onnekseen omia ajatuksiaan voi työstää, antaa niiden tulla ja mennä. Iloita yksinään jo siitä, että tämä päivä on edes hieman parempi kuin toinen. Toki huominen voi olla huonompi, mutta kukaan meistä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Onkin elettävä hetkessä, parhaansa mukaan ja annettava itselleen armoa jos jokainen päivä ei ajatuksissa ole aurinkoinen.

Niin kuin sanonta sanoo, opi tanssimaan sateessa. Myös kyyneltesi valuessa, älä jää odottamaan sitä parempaa hetkeä. Sillä milloin on se parempi hetki, ellet sinä niin itse päätä?

On hyvä pysähtyä pohtimaan tunteitaan, omassa rauhassaan. Miten muuten voisimme ymmärtää itseämme paremmin. Mutta siinä on ero, saavatko tunteesi lopulta sinut kääntymään täysin itseesi vai uskallatko lopulta avata sydämesi muille.

Olen itse juurikin pitänyt katseen itsessäni, kääntynyt sisäänpäin hetkellä kun olisi pitänyt avata suunsa ja puhua. Olen luonut ympärilleni kuorta, ollen ehkä hetkittäin ehjä ulkoa, mutta rikki sisältä. Yhtenä päivänä kuoreni kuitenkin poksahti.
Kaikki se stressi, ahdistus ja pettymys itseeni virtasivat lopulta kuoren säröistä ulos ja lopulta virta vei mukanaan loputkin palaset.

Sillä se mikä on rikki sisältä, ei loputtomiin pidä kuorta kasassa.

Nyt aionkin rakentaa itseni uudelleen, sisältä alkaen. Viimeiseksi vasta kuori. Pala palalta kohti takaisin rauhan tilaa, yksin ja yhdessä.

Kuiskaa itsellesi minä riitän. Kuiskaa se niin monta kertaa, kunnes uskot siihen.  Sillä sinä olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, niin hyvinä, huonoina, kuin ”ihan jees”-päivinä.

*******************************

Lämpimiä ajatuksia alkaneeseen joulukuuhun – pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta. Naurakaa, juokaa glögiä, kuunnelkaa musiikkia, poltelkaa kynttilöitä, huutakaa tyynyyn (teini-ikäinen Krista suosittelee lämpimästi :D) ja ihmetelkää ulkona olevia jouluvaloja.

Ihan vain eläkää ja muistakaa hengittää.

Näihin sanoihin, näihin ajatuksiin,
Krista

Nyt soi: Taylor Swift – this is me trying
”I’ve been having a hard time adjusting, I had the shiniest wheels, now they’re rusting”
”I just wanted you to know, this is me trying”

Lue myös:
Ikäkriisi vai sittenkin aikakriisi?
Asioita, jotka auttavat elämään hetkessä
Pysähtymisen merkityksestä

Hyvinvointi Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Kulttuurikuplassa osa 2 – Tampereen teatterin Anastasia


Reilun viikon takaisena, kirpeänä syysamuna kävelin Turun rautatieasemalle ja otin suunnakseni Tampereen.
Matka Tampereelle ei ollut mikä tahansa hetken huumassa tehty hullutus, vaan jo kuukausia takaperin sovittu päiväretki äitini ja toisen pikkusiskoni kanssa. Äiti oli ostanut keväällä siskolleni syntymäpäivälahjaksi liput Tampereen teatterin Anastasia-musikaaliin ja samalla ystävällisesti hankkinut lipun myös minulle. Muistan yhä reaktioni kun kuulin lahjasta – se oli aikuismaisesti ”mäkin haluun!”-huudahdus. Siihen reaktioon äitini saattoikin vain hymyillä ja todeta ”tiesin ja siksi ostin lipun myös sulle”.

Kiitos siis siskolle kun vietit syntymäpäivää ja äidille lahjasta. Ja olette toki muutenkin rakkaita. 

Anastasia-musikaalin tausta ja tarina

Tampereen teatterin Anastasia sai ensi-iltansa 3.9.2022 ja pysyy ohjelmistossa ainakin 13.5.2023 asti. Musikaalin ohjauksesta vastaa Samuel Harjanne (mm. Pieni Merenneito, Kinky Boots), majesteettisesta lavastuksesta Marjatta Kuivasto (mm. Notre Dame) ja ensimmäisenä kapelimestarina toimii monipuolisena pianistinakin tunnettu Marko Hilpo.

Kuten Tampereen teatterin sivuilta voi lukea, on musikaali teatterin oma versio vuoden 2016 kantaesityksestä ja Broadwaylta tunnetusta Anastasiasta (tekijöinä Terrence McNally, Stephen Flaherty ja Lynn Ahrens) Pienellä todennäköisyydellä joku teistä ruudun takana olevista saattaakin muistaa, että olen nähnyt edellä mainitun Broadway-version vuonna 2018 häämatkamme yhteydessä. En tosin tiennyt musikaalien kytköksestä ennen esityksen alkua ja ensimmäisen puoliajan aikana pohdinkin omassa mielessäni, että johan on samoja piirteitä. Yhtäläisyyksien syy ratkesi kuitenkin välitauolla saatuani käsiin Tampereen teatterin esitteen. Teoksen suomennoksesta vastaavat 90-luvulla kääntäjätyönsä aloittanut Reita Lounatvuori (teksti) ja näyttämöiltäkin tuttu Hanna Kaila (laulut).

Tarinallisesti musikaali juurtaa juurensa Romanovien suvun ja keisari Nikolai II:n perheen kohtaloon liitettyyn mysteeriin. Tarina kuljettaa katsojan nuoren ja rohkean Anjan mukana säihkyvästä Romanovien palatsista ja Venäjän vallankumouksen keskeltä romantiikan Pariisiin. Romanovien mysteeristä on tehty myös animaatioelokuva vuonna 1997 ja kyseinen elokuva on yksi oman lapsuuteni rakkaimmista tarinoista. Rakkaudestani tarinaan kertoo se, että omistin Anastasia-nuken ja haaveilin pitkään animaatioelokuvassa nähdystä sinisestä mekosta timantti-kaulakoruineen.

Lisää näytelmästä täältä: Tampereen teatteri / Anastasia

Ajatuksia elämyksestä

On myönnettävä näin alkuun, että musikaali sai erilaisia sävyjä johtuen vallitsevasta maailmantilanteesta. Tietyt kohtaukset koskettivat aiempaa vahvemmin rinnastettuna tähän hetkeen ja kylmänväreet kulkivat välillä selkäpiitä pitkin. Myös äitini ja siskoni kokivat samoja, yllättäviäkin tunteita ja oli mielenkiintoista keskustella tuntemuksistamme jälkikäteen. Tässä kirjoituksessa tulen kuitenkin tietoisesti keskittymään musikaalin taiteelliseen puoleen ja sulkemaan poliittiset näkökulmat ulkopuolelle.

Anastasian ensimmäisellä puoliajalla rakennettiin tarinan pohja, vietiin juonta nopeasti eteenpäin ja lopuksi kuljetettiin Venäjältä Ranskaan asti. Jopa katsojalle meinasi nousta hiki otsalle vauhdista! Itselleni ensimmäisen osan mieleenpainuvin kohtaus oli Venäjältä poistuvien henkilöiden yhteislaulu juna-asemalla ennen Pariisiin kuljettavaan vaunuun hyppäämistä. Sanat riipivät sydäntä ja näyttelijöiden eläytyminen kohtaukseen sai kaipaamaan nenäliinoja. Englannin kielinen versio kappaleesta löytyy täältä: ”Stay, I pray you” .

Siinä missä ensimmäinen puoliaika sai kyyneleen silmäkulmaan koskettavuudellaan, sai toinen puoliaika kyynelehtimään naurusta.

Suurin kiitos toisen puoliajan nauruista kuuluu Kaisa Helan Lily-hahmon ja Ville Majamaan esittämän Vladin väliselle henkilökemialle, joka välittyi parvelle asti. Lisäksi lapsenlastaan kaipaavan leskikeisarinnan (Sinikka Sokka) ja Anastasian (Pia Piltz) välinen luonteva tilannekomiikka sai välillä unohtamaan kyseessä olevan teatteriesitys – niin taidokkaasti yksittäiset, pienetkin eleet tapahtuivat näyttelijöiden välillä. Puolestaan Dimitrin (Petrus Kähkönen) ja kenraali Gleb Vaganovin (Joel Mäkinen) laulu eri puolilta näyttämöä balettikohtauksen aikana (toki muitakin lauluun osallistui) upposi syvälle sieluun raadollisilla ja rehellisillä tunteillaan.

Kokonaisvaltaisesti Anastasia oli ennen kaikkea nokkelaa ja sykähdyttävää visuaalisten elementtien ilotulitusta. Marjatta Kuivaston suunnittelemat lavasteet olivat tarkasti suunniteltuja ja lavasteiden siirtymät tapahtuivat uskomattoman luontevasti – kun näyttelijä tai tanssija liikkui, liikkui myös tarvittava elementti. Näyttelijöiden puvustus (Pirjo Liiri-Majava) ja maskeeraukset (Jonna Lindström) ilahduttivat paitsi kimaltelevilla yksityiskohdillaan, myös yhtäläisyyksillään animaatioelokuvaan nähden. Vaikka yhtäläisyyksiä animaatioelokuvaan löytyy, eroaa teatteri-Anastasia huomattavasti syvällisemmällä historian katsomuksellaan animaatiosta ja yliluonnolliset elementit on suljettu teatteriversiosta tarinan ulkopuolelle.

Tampereen teatterin näyttämö ei pysty kilpailemaan Turun Kaupunginteatterin massiivisen päänäyttämön tavoin syvyydellään, johtuen puhtaasti näyttämön pienemmästä koosta. Kuitenkin valo- ja videoefektejä hyödynnettiin tavoin, joita en ole aiemmin teatterissa nähnyt. En muista kaikkia videoefektejä nähneeni Broadway-versiossakaan, vaikka kovin muistelen. Videoilla ja valoilla luotiin tilan tuntua, kuljetettiin katsoja junan kyydissä Venäjältä Ranskaan ja saatiin muistojen haamut tanssimaan ympäri lavaa.

Valo- ja videoefektit tanssivat sulavassa sovussa koreografian kanssa aina esiripun nostosta lopun kumarruksiin saakka. Haluankin antaa yhteisen erityismaininnan videosuunnittelun Toni Haaraselle, valosuunnittelun Raimo Salmelle ja koreografi Chris Whittakerille mieltä kutkuttavasta kokonaisuudesta. 

Sanotaan näin loppuun nyt vielä se itsestäänselvyys– musikaalin näyttelijät, tanssijat ja soittajat osaavat työnsä ja sille on syynsä, miksi jokainen näistä yksilöistä tässä esityksessä on mukana. Musiikkiesitykset olivat Broadwayn tasoisia suorituksia ja tanssijoiden sulava koreografia kuljetti tarinaa sadunomaisesti eteenpäin, joskus balettitossuilla ja toisinaan työkengillä.

Yhteenveto

Anastasia on juuri sitä mitä tarvitsemme Suomen pimeneviin iltoihin – esitys tuo elämään säihkettä ja sydäntä lämmittäviä musiikkikohtauksia. Saattaa johtua suomalaisten lyriikoiden nostalgiasta tai maailman tilanteesta, mutta Tampereen teatterin Anastasia oli mielestäni upeampi toteutus kuin New Yorkin Broadwayn versio. Toki on huomioitava, että näiden kahden esityksen näkemisen välillä on itselläni neljä vuotta ja teatteri-maailman jatkuvalla kehityksellä on luultavasti myös sormensa pelissä. Lisäksi on huomioitava molempien teosten olevan itsenäinen toteutuksensa, mutta kytköksen takia en voi olla vertaamatta toteutuksia keskenään. Mutta en voi kuin todeta, että nyt suomalainen toteutus loisti kirkkaammin kuin Brodway ja New Yorkin valot.

Tampereen teatterin Anastasia onnistuukin taiteen syvimmässä ja kauneimmassa olemuksessa erinomaisesti. Musikaali koskettaa tunteita, herättää ajatuksia ja kuljettaa toiseen aikaan.

Lisäksi esitys sai tanssijalan ja teatterikärpäsen heräämään, sekä vanhat unelmat kipinöimään.

Pitäisikö itsekin aloittaa teatteriharrastus ja palata laulutunneille?

Ehkä jonain pivänä.

Amatööri-arvostelijan arvosana:⭐️⭐️⭐️⭐️

***************************

Oletko sinä jo nähnyt Anastasian? Jos et, niin hop hop ihastelemaan. 🙂

xx Krista

Nyt soi: Journey to the past – Anastasia Original Broadway Cast Recording
”People always say, life is full of choices – no one ever mentions fear!”

Lue myös:
Kulttuurikuplassa – Turun Kaupunginteatterin Hobitti
Costa Rica tunnetiloina
Kaikille heille, jotka uskaltavat unelmoida

Kulttuuri Suosittelen Teatteri