Toiset päivät ovat parempia kuin toiset
Viime aikoina minulla ei ole ollut halua kirjoittaa. Sinänsä tässä tiedossa ei ole mitään ihmeellistä – luova tekeminen ja elämä yleensäkin liikkuvat aaltojen tavoin erilaisissa sykleissä. Joskus tasaisemmin, toisinaan voimakkaammin. Tänä syksynä olen aalloilla ratsastamisen sijasta kompastellut liukkaassa rantakivikossa. Yrittänyt päästä eteenpäin, kuitenkin lopulta kaatuen uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Tällä hetkellä istun paikoillani. Joskus on pysähdyttävä, jottei tule meren nielemäksi.
Voisin kirjoittaa postauksen täyteen vertauskuvia olotilastani, sillä vaikeiden asioiden kiertely on usein helpompaa kuin niiden suoraan sanoittaminen. Kuitenkin maalaamalla erilaisia kuvia todellisuudesta välttelen todellisia tunteitani ja pyrin ainoastaan luomaan viime kuukausien aallokoista jotain kauniimpaa, elokuvamaista kertomusta. Lähtökohtaisesti kun haluan löytää jokaisesta kolhusta sen kuuluisan hopeareunuksen. Haluan uskoa siihen, että jokaisella elämän heittämällä kurvipallolla on jokin tarkoitus ja kaikesta selviää.
Ajatukseni eivät kuitenkaan aina ole yhtä yleviä ja sanotaan se nyt suoraan.
Elämä on joskus ihan *aseta kirosana*n perseestä.
Ja se on täysin OK.
Onnekseni valo ilmestyi näköpiiriin marraskuun lumisateen myötä. Lumimaisemaa ihmetellessä mieli kääntyi huomattavasti kevyemmäksi kuin harmaina syyspäivinä, jolloin lehdetkin olivat jo pudonneet puista.
Mutta mitä on sitten tapahtunut? En uppoudu aiheisiin syvällisesti, mutta kahden kuukauden akselille on osunut yllättävä lomautus, läheisen sairaalaan joutuminen, huoli tämän myötä muista ja myös kaupan päälle omat terveysongelmat (kiitos koronan jälkitaudit ja heippa vaan 30 vuotta joulukuussa). Vähemmästäkin on pieni mieli täynnä. Puhumattakaan siitä tosiasiasta, että viimeiset kolme vuotta maailma on ollut aivan vinksin vonksin ja kriisistä on siirrytty sulavasti aina toiseen. Kriisikestävyys on varmasti monella meistä koetuksella.
Onnekseni olin varannut ajan terapeutin juttusille ennen kaiken tämän kaaoksen alkamista. Alunperin olin varannut ajan ajatuksella, että olisi nyt vain kiva jutella jollekin tuntemattomalle ihan muuten vain näin kolmenkympin kynnyksellä ja pohtia elämää. Elämää sitten pohdittiin oikein olan takaa, eri tavalla kuin alunperin ajattelin.
Keskustelimme muun muassa siitä, miten toivon etten vanhene kyyniseksi muoriksi. Kyynistyminen on kuitenkin helppoa jos jatkuvasti jää omien ajatustensa kanssa yksin, eikä hae ulkopuolelta perspektiiviä. Olen viime aikoina saanut itseni pitkästä aikaa kiinni poikkeuksellisen negatiivisista ajatuskierteistä, joiden ymmärtäminen otti aikansa. Välillä on tuntunut kuin olisin palannut 19-vuotiaan Kristan tasolle. Onneksi olen jotain tämän vuosikymmenen aikana oppinut ja saanut ajatuksista edes hieman koppia. Nyt kuitenkin yritän selvitellä näitä solmuja, yksi kerrallaan, pyrkien samalla tulemaan ulos kuorestani. Joudun myös aktiivisesti hätyyttelemään sisäistä, kyynistä muoria sisälläni. Joskus onnistun paremmin, joskus huonommin – kovin sitkeä sissi tämä muori.
Sitä on kuitenkin nähtävä elämää yhä olevan oman mielensä ulkopuolella.
Haluankin sanoa kaikille teille, jotka tällä hetkellä kompastelevat (ja muillekin) – sinun ei tarvitse pärjätä yksin. Sinun ei tarvitse purra hammasta ja esittää vahvaa. Pyydä apua. Joko ulkopuolelta tai lähipiirin sisältä. On tärkeää antaa itselleen tilaa, kuitenkaan eristäytymättä muusta maailmasta. Ja se jos mikä on vaikeaa mikäli on mielensä puolesta ei niin valoisassa kolkassa. Sinun ei tarvitse olla aina se paras versio itsestäsi, ei kukaan meistä ole. Apua voit löytää esimerkiksi MIELI ry:n sivuilta.
Tämä postaus on alunperin 95% kirjoitettu 10.11. ja tarkoituksenani oli tällöin jakaa 9.11. aamulla kirjoittamani teksti päiväkirjaani. En kuitenkaan ollut valmis postauksen julkaisemiseen, halusin ottaa oman aikani. Mutta vaikka tässä välissä on vierähtänyt jo liki kuukausi, haluan kyseisen päiväkirja-raapustuksen teille yhä jakaa. Toivon sen tuovan lohtua sitä tarvitsevalle. Muistikuvan siitä että et ole koskaan yksin. Toki tekstissä on kliseitä, mutta eikös elämä ole yksi suuri klisee?
9.marraskuuta 2022
Aamun rauha.
Takana levätty yö, niskat yhä vielä hieman jumissa.
Edessä lämmin teekuppi, kynttilä palaa hiljalleen edessäni – marraskuun harmaus sai minut ensimmäistä kertaa kaipaamaan liekin lämpöä heti aamun tunteina. Taustamusiikkina lempeää pianonsoittoa, ilman sanoja.
Tänä aamuna halusin ottaa hetken itselleni.
Pysähtyä heti herättyäni. Kirjoittaa muutaman lauseen ennen kuin päivän askareet koittavat.
Tai no, eihän minulla juuri askareita ole.
Lomautettuna lienee vain aikaa. Mutta aika ei oppimani mukaan takaa mielen rauhaa.
Minusta jopa tuntuu, että mitä enemmän aikaa on, sitä enemmän aivoissani on hälyä.
Miltä minusta tuntuu, miltä sinusta tuntuu, miltä maailmasta tuntuu.
Olen viime aikoina jäänyt liiaksi jumiin omiin ajatuksiini. Kirjoitin ensin ”itseeni”, mutta ymmärsin, että jokainenhan meistä on jumissa itsensä kanssa. Sitä ei voi kestää. Onnekseen omia ajatuksiaan voi työstää, antaa niiden tulla ja mennä. Iloita yksinään jo siitä, että tämä päivä on edes hieman parempi kuin toinen. Toki huominen voi olla huonompi, mutta kukaan meistä ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Onkin elettävä hetkessä, parhaansa mukaan ja annettava itselleen armoa jos jokainen päivä ei ajatuksissa ole aurinkoinen.
Niin kuin sanonta sanoo, opi tanssimaan sateessa. Myös kyyneltesi valuessa, älä jää odottamaan sitä parempaa hetkeä. Sillä milloin on se parempi hetki, ellet sinä niin itse päätä?
On hyvä pysähtyä pohtimaan tunteitaan, omassa rauhassaan. Miten muuten voisimme ymmärtää itseämme paremmin. Mutta siinä on ero, saavatko tunteesi lopulta sinut kääntymään täysin itseesi vai uskallatko lopulta avata sydämesi muille.
Olen itse juurikin pitänyt katseen itsessäni, kääntynyt sisäänpäin hetkellä kun olisi pitänyt avata suunsa ja puhua. Olen luonut ympärilleni kuorta, ollen ehkä hetkittäin ehjä ulkoa, mutta rikki sisältä. Yhtenä päivänä kuoreni kuitenkin poksahti.
Kaikki se stressi, ahdistus ja pettymys itseeni virtasivat lopulta kuoren säröistä ulos ja lopulta virta vei mukanaan loputkin palaset.
Sillä se mikä on rikki sisältä, ei loputtomiin pidä kuorta kasassa.
Nyt aionkin rakentaa itseni uudelleen, sisältä alkaen. Viimeiseksi vasta kuori. Pala palalta kohti takaisin rauhan tilaa, yksin ja yhdessä.
Kuiskaa itsellesi minä riitän. Kuiskaa se niin monta kertaa, kunnes uskot siihen. Sillä sinä olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, niin hyvinä, huonoina, kuin ”ihan jees”-päivinä.
*******************************
Lämpimiä ajatuksia alkaneeseen joulukuuhun – pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta. Naurakaa, juokaa glögiä, kuunnelkaa musiikkia, poltelkaa kynttilöitä, huutakaa tyynyyn (teini-ikäinen Krista suosittelee lämpimästi :D) ja ihmetelkää ulkona olevia jouluvaloja.
Ihan vain eläkää ja muistakaa hengittää.
Näihin sanoihin, näihin ajatuksiin,
Krista
Nyt soi: Taylor Swift – this is me trying
”I’ve been having a hard time adjusting, I had the shiniest wheels, now they’re rusting”
”I just wanted you to know, this is me trying”
Lue myös:
Ikäkriisi vai sittenkin aikakriisi?
Asioita, jotka auttavat elämään hetkessä
Pysähtymisen merkityksestä
