Vaikeinta kaikessa on aloittaminen(ko)

Pyörittelen päässäni sanoja, joilla aloittaisin postauksen. Ja näköjään aloitin sen nyt sanalla ”pyörittelen” – mieli on aivan totaalisen jumissa ja kirjoittamisen aloittaminen takkuaa pahasti. No mutta, kyseinen fiilis sopii loistavasti tämän päivän postauksen teemaan. Postauksen teema on mikäs muukaan kuin aloittaminen ja sen vaikeus – kuten otsikostakin jo on nähtävissä.

Koen olevani ihan mukiinmenevä tyyppi, mitä tulee asioiden alulle laittamiseen. Etenkin töissä toimin tehokkaasti ja hoidan hommat nopeasti kuntoon. Välillä ehkä turhankin nopeasti, etenkin rauhallisina hetkinä voisi toimia astetta hitaammin. Mutta mitä vapaa-aikaan ja ns. pakollisiin ”aikuisten vastuualueisiin” tulee, olen aivan älyttömän aikaansaamaton. Kukkien kastelu, pyörän kumien pumppaus, laskujen maksaminen ja asunnon siivoaminen ovat muun muassa asioita, joissa kompastelen. Siivoamisen kohdalla kompastelen kirjaimellisesti makuuhuoneen lattialla makaaviin vaatekasoihin, kunnes sitten lopulta menetän hermoni  ja siivoan ne raivolla takaisin (yhtä sotkuiseen) kaappiin. Onneksi yleisten tilojen siisteydessä olen kehittynyt sitten teiniaikojen aivan uudelle tasolle ja laskut maksan ajallaan. Kukkien hoitamisessa olen edelleen surkea, mutta onneksi herra aviomies on tässä aivan eri tasolla ja pitää kasvikuntamme elossa. 😀

Kun ajattelen aloittamista ja mistä sen mukanaan tuoma epämukavuus johtuu, totean usein vältteleväni niitä asioita joista en rehellisesti sanottuna pidä.Sitä haluaisi vain tehdä asioita joista pitää ja jotka ovat helppoja sekä ennen kaikkea – mukavia. Kuka sitä haluaisikaan epämiellyttäviä asioita tehdä.

Karu totuushan on, että joskus sitä on vain aloitettava ja otettava itseään niskasta kiinni. Vaikka alku olisikin tahmea, voi sitä löytää itsensä lopulta tilanteesta josta nauttii. Ilman aloittamista ei myöskään synny uusia rutiineja tai intohimoja – itse esimerkiksi välttelin kuntosalilla käymistä naurettavan kauan. Selitin tätä itselleni ja muille toteamalla; ”en tykkää”, ”ei kiinnosta” ja ”käyn mieluummin jumpissa”. Todellisuudessa aloittaminen pelotti ja koin kuntosalin synkkänä tyrmänä johon valo ei paista ja jossa konkarit naureskelevat noviiseille. Olin tietysti aivan väärässä – vaikka salitreeni ei vienyt minua mukanaan ensimmäisellä, toisella eikä kolmannella(sadannella)kaan kerralla, niin lopulta vuosien säännöllisen (epäsäännöllisen) yrittämisen jälkeen hurahdin ja kerta kerralta meneminen helpottui. Yhtäkkiä ei tehnyt enää mieli suunnata joka ikinen kerta jumppaan vaan halusi käydä testaamassa kuinka raskaalla sitä jaksaisikaan tänään kyykätä. Nykyisin kuntosali onkin osa arkirutiiniani ja tuntuu hölmöltä ajatella, että 4 vuotta sitten pelkäsin salin puolelle menemistä. Toki jouduin nielemään ylpeyteni ja aloittamaan alkeista, mutta alkeista se kaikki kehitys alkaa.

Aloittamisessa on myös se mahtava puoli, että jos sitten asia ei tunnukaan omalta niin aina voi lopettaa! Nyt tuli kyllä sen asteen vinkki, että oksat pois 😀 Ei tietenkään kannata luovuttaa liian helpolla (niin kuin allekirjoittanut välillä) ja laskut sun muut tulee hoitaa, ellei halua ulosottoon. Kuitenkin silloin tällöin tekee hyvää vain nostaa jalat pöydälle ja todeta – tässä on just hyvä näin.

Nauttia elämästä ja sen ”epätäydellisyydestä” koko sydämellä. Ja ehkä hieman nauraa niille kaikille maassa oleville sukille.

Nauttikaahan helteistä! Ciao Ciao :)

xx Krista

PS. Täysin ohi aiheen – Pori Jazz ja Christina Aguilera olivat aivan mahtava kokemus! Sää suosi, ihmiset olivat iloisia ja musiikki täydellistä. Itseasiassa saimme ilmaisliput vielä lauantainkin konserttiin, mutta ajoin meidät yöllä kotiin. Aina mukavampaa olla jo sunnuntaina kotona, täysi ”vapaa” kotona. Ajaminen on muuten yksi niistä asioista, joita välttelen aina kun mahdollisuus. Nyt olen jopa yllättänyt ja kahdesti ehdottanut ajavani, woop woop. Ehkä vielä jonain päivänä rattiin hyppääminen  on yhtä helppoa kuin kuntosalille meneminen :D