Kiukku pistää pinkomaan
En pidä juoksemisesta, se ei ole salaisuus. Nuorempana kyllä juoksentelin maastojuoksukisoissa hyvin tuloksin, mutta tuolloinkaan motivaattorina ei toiminut juoksun tuoma nautinto vaan kilpailunhalu. Nautin kun pärjäsin, vaikken harjoitellut. Kiitän kyseisestä pitkiä koipia, hyviä geenejä ja pikku-Kristan kunnianhimoa 😀 Kunnianhimo nostaa edelleen päätään juoksukisoissa ja noissa tilaisuuksissa juokseminen on todella jees. Tosin näitä tilanteita ja tilaisuuksia tulee kerran kymmenessä vuodessa…
Nykyisin eksyn vapaa-ajallani lenkkipolulle erittäin satunnaisesti muutoin kuin kävelylle. Kävely on aina ollut minulle rentoutumiskeino, äänikirjojen kuunteleminen ja luonnon ihastelu tavallisena arkipäivänä tuovat mukavaa tasapainoa toimistotyöhön. Juoksu puolestaan… Noh juoksemista kuvatkoon sana tuska. Lenkkeilen juosten vuodessa noin 0-4 kertaa. Mutta normaalisti jos minun näkee juoksevan olen a) myöhässä b) todella myöhässä c) nähnyt jäätelöauton. Ajatuksen tasolla kyllä haaveilen, että olisin yksi heistä jotka juoksevat hymy huulilla kohti auringonlaskua/-nousua ja palaavat kotiin todeten ”vitsit kun se oli kivaa, nyt on super hyvä olo!”. Vielä se päivä ei kuitenkaan ole koittanut.
On kuitenkin olemassa tunnetila jonka siivittämänä askel kulkee kevyesti ja kaukaisesti jopa nautin kyseisestä urheilulajista.
Se tunne on kiukku.
Jos askel ei muuten kulje kevyesti niin kiukkuisena kyllä kulkee. Energiaa löytyy ja negatiiviset fiilikset puretaan metsän keskelle. Mitä kiukkuisempi fiilis sen vauhdikkaampi lenkki. Olen varma, että juoksisin parhaimman aikani juoksukisoissa kiukkuisena. Jos siis kyseisiä harrastaisin aktiivisesti. Ehkä en nuorempana koskaan siksi päässyt mitalisijoille (olin aina neljäs!!!) koska en ollut kiukkuinen… No ehkä parempi niin 😀
Juokseminen ja juoksuvauhti ovat myös hyviä kiukkumittareita. Alkulenkki on yleensä raivojuoksemista hullunkiilto silmissä, tuntivauhti noin 13km/h. Maisemat vilisevät väriläiskinä ohitse. Puolessa välissä sitä pystyy hieman nauttimaan maisemista, vauhti tässä kohtaa laskenut noin 8-10km/h. Ja kun kiukku on kokonaan laantunut, alkaa naurattamaan. Tässä kohtaa vauhti yleensä vielä hetkellisesti noin 8-10km/h, kunnes lopulta tahti tippuu kävelyksi 6km/h. Tosin tämä viimeinen nauruvaihe vaatii sitä, että lenkin aikana myös käsittelee tunnetilan. Muuten lenkkitahti pysyy koko matkan 10km-13km/h. Tällaisella lenkillä kyseessä todellinen ketutus, tämänkin jälkeen fiilis kyllä levollinen. Ketutuslenkin jälkeen ei vaan puhtaasti enää jaksa kiukutella. Ainoa ero on siinä, että ketutuslenkin jälkeen kiukku löytää itsensä helpommin takaisin mieleen kun olotila taas palautumassa normaaliksi.
Näin loppuun kerrottakoon, että yllä oleva hieman pikselöitynyt kuva on tämän päivän kiukkulenkiltä. Tarkempaa syytä en tässä avaa, todettakoon että normaalia naisen hormonaalisesta heittelystä johtuvaa kiukutusta. :D Korkein nopeus sport trackerin mukaan 13km/h, lopullinen keskivauhti 8km/h. Kiukkumittarissa pääsin nauruvaiheeseen woop! Aloin nauramaan loppu lenkistä, kun alkoi sataa kaatamalla. Siinä hetkellä viimeisetkin kiukut huuhtoutuivat pois ja hymy kohosi korviin. Ei se elämä ole niin vakavaa.
Leppoissaa sunnuntaita toverit :)