Sokerikoukussa

Hypätäänpä reissupostauksista hieman erilaisiin postausaiheisiin.

Haluan nimittäin tunnustaa.

Olen sokerikoukussa. Etenkin suklaakoukussa.

Aloin viime viikolla pohtimaan, miksi on niin kovin ärtynyt olo. Aluksi pistin sen kuluneiden viikkojen stressin piikkiin ja siitä varmasti osa ärtymyksestä kumpusikin. Mutta ärtymys oli kuitenkin erilaista kuin tavallisesti kiireisten viikkojen jälkeen. Kaikki tökki, tuntui tahmealta. Kiukutti. Haukotutti. Väsytti.

Totuus  iski töissä päin kasvojani napatessani takahuoneen kahvipöydältä viimeisen konvehdin ja tajusin kokevani haikeutta – haikeutta, suklaasta, minä – mitä ihmettä? Olen aina ajatellut olevani jollain tasolla immuuni makeille herkuille (pois sulkien jäätelö) ja viimeisen konvehdin tuoma haikeus tuntui todella kummalliselta. Yleensä makeat herkut eivät herätä minussa minkäänlaisia tunteita ja nyt haikailin jo valmiiksi suklaan perään, excuse me? Kun vielä työkaverien kesken nauroimme hyväntahtoisesti, että ”Onpa kaikilla ärtynyt olo, sokerin puute kaikilla kun ei ole nyt kuukauteen herkkuja takahuoneessa (sopimus)”  niin sisälläni kirpaisi ja tajusin vitsin osuvan omalla kohdallani naulan kantaan.

Hetken aikaa tuntui, kuin osa identiteettiäni olisi romuttunut. No ei sentään, haha, mutta se tunne kun on ajatellut olevansa tietynlainen ja sitten yhtäkkiä herääkin siihen ettei ehkä olekaan, tuntuu aina yhtä pöhköltä. Sitä alkaa puntaroimaan omaa itsetuntemustaan ja voi jopa kokea, ettei tunne itseään ollenkaan. Toki sokerikoukku ei ole itselleni ihan näin suuri, identiteettiä mullistava asia, mutta oikein hyvä esimerkki siitä, miten välillä on hyvä kyseenalaistaa sitä millainen mukamas ”todellisuudessa on”.

Ihminen muuttuu, mukautuu ja kasvaa niin hyvässä kuin pahassa oman toimintansa sekä ulkopuolisten tekijöiden vaikutuksen myötä. Jos nyt tarkastellaan kevyesti vaikka omaa sokerikoukkuani, niin kyseinen on monen tekijän summa: A) työpaikalla oli usean kuukauden ajan tarjolla herkkuja B) sosiaalinen syöminen ja C) oma-aloitteinen yksittäisen suklaan nappaaminen mukaan aina takahuoneesta –> muodostui tapa. Muun muassa nämä kolme kohtaa johtivat yhdessä kierteeseen, jossa ”noh, otan yhden suklaan kun tarjolla on” muuttui kymmeniksi. Niin minusta, suolaisen rakastajasta, muotoutui pikku hiljaa sokerista haaveileva leidi.

Mutta tiedättekö mitä? On mahtavaa, ettei sitä koskaan tunne itseään 100% täydellisesti. Onpahan aina jotain ihmeteltävää.

Ja ei, tämän postauksen ei todellakaan pitänyt mennä syväluotaavaan analyysiin sokerikoukkuni syntymisestä ja sen myötä ihmisyyden ihmettelyyn. Tulin alunperin ihan vain tunnustamaan koukkuni ja höpisemään unelmoimistani herkuista. :D Siitä tulikin mieleeni, että olispa suklaata.

Ihanaa ja makeaa loppu viikkoa sinne ruudun toiselle puolelle!

PS. Meillä on muuten suklaata. Mutta kyseiset ovat herra aviomiehen viikonloppuna saamia syntymäpäiväsuklaita………. kunnon vaimo- ja itsehillintä-testi siis nyt käynnissä. :D