Ajatuksia tästä hetkestä ja kesän odotusta

Heippa tiistaihin! 

Kuten viime postauksessa mainitsin, ovat aivoni olleet suhteellisen (lue=täysin) jumissa mitä tulee syvällisen tekstin kirjoittamiseen. Mieleni harhailee jatkuvasti koulutehtäviä varten tutkituissa Euroopan ihmisoikeussopimuksen pykälissä, eikä luova, puhtaasti omasta pääkopastani tuleva pohdinta oikein suju. Päätin kuitenkin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni, sillä kuten samaisessa postauksessa myös totesin, ehkä sitä pitäisi vain alkaa kirjoittamaan. Itseäni *krhm krhm* siteeratakseni inspiraatio ja/tai motivaatio harvoin syntyvät sohvalla odotellen, vaan vaativat liekkiin roihahtamisekseen toimintaa. Nyt kirjoitan ainakin muutaman kappaleen ja taputan itseäni olkapäälle jos siinä onnistun.

Mutta mistäs sitä oikein kirjoittaisi? Mielessäni pyörii vain hyrrä ja tuijotan tässä tasaisin väliajoin suoraan eteeni, suu hieman auki. Okei, nyt saatte kyllä lukea niin sensuroimattomia ajatuksia, että (melkein) täällä ruudun toisella puolella olevaa hävettää. 😀 Käsi sydämellä voin todeta, että tällainen ”tietämättömyys” siitä, mistä kirjoittaisin on allekirjoittaneelle todella outoa. Tietämättömyys tuntuu ärsyttävältä ja kaikin puolin epämukavalta. Toki vastaavanlaisia tuntemuksia olen aiemminkin kokenut, mutta kyseisistä on jo niin hyvä tovi, että nuo tuntemukset ovat peittyneet ajan myötä kultaan.

Viime vuosi sujui todella leppoisasti kirjoittamisen osalta. Ideoita vain pulppusi mieleeni, näin uusia kirjoittamisen aiheita joka puolella. Todennäköisesti ideat ruokkivat toisiaan ja aiheuttivat positiivisen ketjureaktion. Pakko tosin myöntää, että vuoden 2020 ainutlaatuisuus auttoi itseäni katsomaan elämää eri perspektiivistä, mieleni oli valpas ja utelias. Kuitenkin näin vuonna 2021, jolloin poikkeustila on ollut synonyymi arjelle melkein vuoden päivät, olen huomattavasti väsyneempi. Aivoni tuntuvat olevan osittain sumun peitossa ja antavat kapasiteettiaan juuri tarvittavan määrän kouluun sekä töihin. Mutta herranjestas kun koitan tehdä jotain luovaa – aivoni kääntävät talvilevolle.

Instagramissa totesin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan odottavani kesää, vaikka olenkin nauttinut talvipäivistä. Kyseinen on itselleni harvinaista, sillä yleisesti ottaen pidän jokaisesta vuoden ajasta. Kesä ei ole ollut koskaan itselleni ”spesiaali”, paitsi toki alaikäisenä odottaessani kesälomaa. En oikein kestä kuumia kesäpäiviä, joita viime vuosina on ollut kiitettävästi. On tosin pakko myöntää, että en ole varma odotanko kesää. Vai odotanko vain jotain muutosta oravanpyörältä tuntuvaan arkeen. Se jääköön nähtäväksi ja nyt jokaisen pohdittavaksi, voin raportoida kesällä sitten miltä tuntuu.

Koska omat aivoni ovat  vahvasti talvilevolla, palasin ennen tämän postauksen kirjoittamista vanhojen postausten pariin etsimään, noh sitä motivaatiota. Tähän loppuun haluankin jakaa katkelman vuoden 2019 helmikuun hieman kärjistetystä postauksestani koskien sitä, miten omiin taitoihinsa on tärkeää luottaa. Toivon, että teksti antaa edes yhdelle teistä siellä ruudun toisella annoksen energiaa – olethan oman elämäsi suurin tsemppari?

Jos et usko itseesi niin kuka sitten?

Miten reagoit, kun saat kehuja hyvin tehdystä työstä? Tai kun sinulle on tarjottu unelmiesi työtehtäviä ja asia nousee esille kahvipöydässä saaden aikaan valtavan onnitteluryöpyn? Toivon, että mieleesi nousee heti ”No sanon kiitos, tietysti!” ja nostat kulmiasi. Näinhän minäkin ajattelin, kunnes totesin harmikseni että eihän se sittenkään ihan niin simppelisti mene. Kiitos ja adios takaisin töiden pariin, just joo. 

Jos toimit kuten minä, ja karusti yleistettynä varmasti moni muukin, niin hämmennyt (ja punastut). Katseesi harhailee ja naurahdat hermostuneesti ”Ai… noh kiitos.” Todennäköisesti lisäät vielä perään jotain epämääräistä selitystä siitä, miten sitä nyt vain yritit parhaasi ja kyllä muutkin siihen olisivat pystyneet. Mutta kiitos vain, ihan kivalta tuntuu. Ajattelet mielessäsi, että nyt voidaankin jo rauhoittua ja koitat vaihtaa puheenaihetta sulavasti kyselemällä kollegan kissan kuulumisia.

Joita muuten tiedustelit puoli tuntia aiemminkin ennen keskustelun kääntymistä saavutuksiisi. 

Näissä tilanteissa saattaa syntyä myös kehuruletti. Siinä sitten seistään seuraavat kymmenen minuuttia kehumassa toisiaan kilpaa, missä ei siis ole mitään vikaa – kehuminen on ihanaa! Mutta siinä kohtaa kun toinen kehuu sinua, koen että takaisin annettu kehu bumerangina laimentaa kyseisen merkityksellisyyttä. Kun kehut antaa hieman yllättäen, eikä vastauksena itselle osoitettuun kommenttiin, osuvat nämä aina syvemmälle vastaanottajan sydämeen. Tällöin ei tule sellainen olo, että toinen kehuu sinua vain velvollisuuden tunnosta. 

Ihmettelen usein, miksi etenkin töihin, koulutukseen ja persoonaan koskevien kehujen vastaanottaminen on välillä niin pirun haastavaa. Vaikka kuinka seisoisi oman ammattitaitonsa takana, tietäisi tekevänsä parhaansa ja uskoisi olevansa kiva tyyppi niin jokaikinen kerta se vain yllättää. Jos joku kehuu esimerkiksi korviksiani, no problemo, kiitos, olipa ihanasti sanottu. Mutta auta armias, jos joku tulee kehumaan työtäni loistavin sanakääntein. Siinä kohtaa voisin sulautua henkisesti seinään. Vaikka oikeastihan olen samaan aikaan revetä riemusta ja poistun myöhemmin töistä vielä hieman leveämpi hymy huulilla. 

Vaatimattomuus kaunistaa ja niin päin pois, mutta kuka sinuun uskoo jos et sinä itse? Olet itse pahin kilpakumppanisi. Muista siis antaa itsellesi myös armoa ja ole ylpeä saavutuksistasi. Aina voi tehdä paremmin, mutta joskus sitä vain on tehnyt ihan sairaan hyvää duunia. Ja siitä saa olla ylpeä.

*****************************************************

Nyt taputan itseäni postauksen alussa luvatusti olkapäälle ja olen tyytyväinen, että kirjoitin jälleen edes muutaman kappaleen tänne.

Aurinkoista viikkoa ja muistakaa antaa itsellenne armoa <3 

xx Krista

Ps. Älkää lähtekö kävelemään heikoille jäille. Kiitos.

Pps. HEI! Jos teillä on ajatuksia mistä aiheista haluaisitte täällä blogissa lukea, laittakaa ideoita kommenttiboksiin. Ehdotuksia otetaan mieluusti vastaan! 🙂

Nyt soi: Jon Batiste – I Need You

Lue myös:
3 x ajatuksia herättävää podcastia (osa 3)
Asioita, joita tekisin toisin (uteliaisuudesta)
Ikäkriisi vai sittenkin aikakriisi?