Ei niin itsestään selvä terveys

Pari postausta takaperin listasin ajatuksia lenkkipolulta. Kyseisen postauksen ajatukset olivat suhteellisen kevyitä, tarkoituksella, mutta todellisuudessa päässäni pyöri lenkin aikana myös syvällisempi ajatus, joka oli vainonnut minua jo usean päivän ajan. Kuitenkin tuolloin kirjoittaessani kyseistä pohdintaa osaksi postausta, pääni alkoi tuttuun tapaan kirjoittamisen yhteydessä yhdistellä palasia toisiinsa. Kohta A on yhteydessä asiaan B ja niin edelleen.

Lopulta päädyin pyyhkimään tekstin pois ja tallentamaan sen erilliselle pohjalle – halusin palata ajatukseen täysin omana postauksenaan, sen verta paljon ajatuksia se itsessäni herätti. Plus voin myös myöntää, että osittain pyyhin tekstin puhtaasti ahdistumisen takia.

Alussa siteeraus tekstistä, jonka pyyhin pois:

… Pitäisi osata arvostaa omaa terveyttään nyt, eikä vasta sitten kun se on menetetty. Helposti sitä pitää omaa sekä lähipiirin terveyttä itsestään selvyytenä, vaikka todellisuudessa ympärillä kuohuu jatkuvasti ja ns. ”huonot” kortit voivat osua kohdalle kun sitä vähiten odottaa. Toki tällaiseen ajatusmaailmaan jos uppoaisi, pelkäisi todennäköisesti jatkuvasti milloin se hetki koittaa joko itselle tai jollekin läheiselle.  

Kuten tekstistä voi päätellä, mielessäni pyöri terveys ja sen haavoittuvuus. Tuntuu kuin ympärillä tapahtuisi jatkuvasti terveydellisiä, radikaaleja muutoksia. Tapahtumat eivät ole viime aikoina osuneet aivan oman lähipiirini konkreettiseen ytimeen, mutta lähipiirin lähipiirille. Tarkoitan siis ihmisiä, joita ei ehkä ole edes kasvotusten tavannut, mutta jotka ovat omille läheisille tärkeitä ja näin ollen heidät tietää nimeltä tarinoiden kautta. Ihmisiä, jotka kuuluvat oman ”tietoisuuden” piiriin, kuitenkaan heitä tuntematta oikeassa elämässä.

Erilaisten sairaus diagnoosien määrän kasvu on tuntunut räjähdysmäiseltä. Todellisuudessa diagnoosit tuskin ovat yhtäkkiä räjähtäneet käsiin, vaan olen yksinkertaisesti itse saanut elää rauhassa omassa kuplassani. Kun diagnoosit alkavat koputtelemaan ahdistavan lähellä omaa arkipäivää ja -kuplaa, sitä säikähtää ja kupla poksahtaa rikki. Säikähtäminen on luonnollinen reaktio asioihin, joita ei pysty ymmärtämään niiden todellisessa, tieteellisessä merkityksessä. Ihminen haluaa ymmärtää, löytää ratkaisun – ja se on aivan normaalia. Okei, säikähtäminen ei ehkä tässä tapauksessa ole se 100% oikea termi kuvaamaan tunnetta, ei sitä oikeastaan säikähdä, vaan enemminkin vetäytyy pohtimaan informaatiota ja elämää yleensä.

Henkilökohtaisesti koen, että sosiaalinen media on omiaan lisäämään ahdistusta, sillä kuten sanonta kuuluu ”tieto lisää tuskaa”. Jos ennen niin hyvät kuin huonot uutiset kuultiin suoraan toiselta ihmiseltä, niin nykyisin kanavia on huomattavasti enemmän – Instagram, Facebook, Youtube… Lista jatkuu ja jatkuu. Toisaalta tieto on myös valtaa ja minusta on hienoa, että terveyteen liittyvistä asioista kerrotaan avoimesti. Avoin kommunikaatio on loistava tapa saada vertaistukea ja lisätä tietoisuutta. Puhumattakaan kertomisen terapeuttisesta vaikutuksesta – asiat tuntuvat harvoin yhtä pahoilta, jos niistä saa keskustella. Itse olen sisäänpäin kääntyvää sorttia mitä huoliin tulee ja pyrin ”terapioimaan” itse itseäni, vaikka todellisuudessa parempi olisi vain avata suunsa ja keskustella. Silloin saa asioihin aivan eri perspektiivin. Toki joskus ihmiset säikähtävät ja ahdistuvat liian avoimista tarinoista, eivätkä kaikki näitä edes halua kuulla. Osittainen totuus kun on, että ihmiset mieluiten kuulisivat positiivisia asioita, onhan se mielekkäämpää pitää elämä kevyenä. Mutta mitä enemmän kuuntelemme ja kuulemme erilaisista elämäntilanteissa, sitä enemmän opimme maailmasta.

Tekstin lopussa kirjoitin seuraavasti:

Uskon, että jokaisella on oma polku jota pitkin kulkee ja sen varrella tapahtuu pääsääntöisesti asioita joihin voi vaikuttaa, mutta myös asioita jotka ovat omista käsistä pois. Mihin itse voi tällaisissa ”poissa omista käsistä”- tilanteissa vaikuttaa, on oma mieli ja suhtautumistapa. Ja ei, en tarkoita, että kaikkeen pitäisi aina suhtautua positiivisesti. Elämä ei ole aina yhtä iloista letkajenkkaa, eikä kaikesta tarvitse löytää hopea reunusta. Joskus suoraan sanottuna v*tuttaa ja se on täysin ok.

En ole kovinkaan uskonnollinen ihminen, mutta olen aina uskonut siihen, että kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitettu. Kuulostaa karulta, mutta näin sen omassa päässäni koen. En siis usko, etteikö asioihin voisi vaikuttaa, mutta lopputulema on juuri se mikä sen kuuluukin olla. En väitä, että ajatukseni olisi tosi ja se ei oikeuta esimerkiksi toimimaan ympäristöön negatiivisesti vaikuttavalla tavalla. Mutta tämä aihe menee enemmänkin moraalikäsityksen puolelle, palataanpa siis takaisin raiteille…

Ajatus siitä, ettei kaikkea voi itse hallita, on puhtaasti lohduttava. Kunhan sen omaksuu. Henkilökohtaisesti koen, että on helpompi olla itsellensä armollinen jos hyväksyy tietyissä asioissa oman pienuutensa. Toki terveyden osalta esimerkiksi sairauksiin voi jonkin verran vaikuttaa omilla elintavoillaan, muun muassa pysymällä erossa päihteistä. Terveellisesti eläminen ei kuitenkaan ole verrannollinen iänikuiseen immuniteettiin, sen olen todistanut läheltä muutaman kerran. Niin sanotusti ”riskiryhmän” lailla elävä henkilö voi elää vallan mainiosti terveen elämän, kun taas ”mallioppilas” voi saada niskoilleen normaalisti huonoihin elintapoihin yhdistetyn sairauden. Mutta nämä ovat uskoakseni niitä pelikortteja, joita ei todellakaan jaeta koko ihmiskunnalla tasaisesti. Itse olen ollut onnekas, ainakin tähän asti, mitä terveyteen tulee ja olen siitä kiitollinen. Terveys ei ole itsestäänselvyys, vaikka tähän ajatukseen helposti unohtuu.

Loppuun vielä sellainen paljastus, että yksi syy jonka vuoksi en myöskään tätä terveyteen liittyvää ajatusta halunnut aiemmin jakaa, oli kädessäni ollut pieni pigmenttimuutos. Kävin näyttämässä kyseistä vasta tuon juoksu-postauksen jälkeen ja kaikki on ok. Taikauskoinen Krista täällä hei, pelkään asioiden ennakkoon kirjoittamisen naputtavan naulaa vahvemmin arkkuun. Nytkin joudun täällä henkisesti koputtamaan puuta. Mutta kaikki menee juuri niin kuin se on tarkoitettu, eihän tähän loppuun voi enää muuta todeta :D

All in all – ollaan siis armollisia niin itsellemme kuin muille. Kuunnellaan ja ollaan tukena niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.

Maanantai näköjään starttasi suhteellisen syvissä vesissä, joten lopetetaan sen iloiseen toteamukseen – kesäkuu on täällä ja pyöräilin ensimmäistä kertaa töihin! Jee, vesisadekin tuli koettua pyörän selässä paluu matkalla haha.

Toivottavasti teillä kaikilla on jollain tapaa mukava viikko :)