Ensimmäinen postaus ja miten sitä lykättiin viikolla

Viime viikon lauantaina olin itsestäni todella ylpeä – sain vihdoin tehtyä sen yhden asian, josta olin jo pitkään haaveillut. Luotua oman blogin.

Kun sähköpostiin kilahti ”vahvista käyttäjätunnuksesi”, klikkasin linkkiä intoa puhkuen ja ryntäsin kohti seuraavaa seikkailua klikaten ”luo blogi”-painiketta. Ajatukseni kulkivat aikalailla seuraavanlaisesti:

Tässä sitä mennään, nyt minä sen blogin pitämisen aloitan! Vitsit kun on hyvä fiilis. Hyvä minä, wuhuu!

…Mutta oho, kellohan on jo 23:00, mies tulee varmaan pian kotiin kamujensa luota, pitänee sulkea kone. Enhän minä nyt ensimmäistä postausta pysty kirjoittamaan toisen ollessa vieressä. En mitenkään. Ja vähän väsyttääkin, ajatus ei kyllä kulje nyt niin kuin pitää. Noh, herään huomenna kello 08:00 virkeänä, avaan koneen ja raapustan tekstin aamulla kahvikupin kera – miten mahtava suunnitelma! 

Todellisuudessa yllä olevat ajatukset olivat ainoastaan uusia tekosyitä lykätä ensimmäisen postauksen kirjoittamista. Ei se mies kotiin todellisuudessa tullut kuin vasta tunnin päästä ja tiesin sen varsin hyvin  – olihan hän tunnollisesti ilmoittanut minulle asiasta hetki sitten. Jotenkin ensimmäisen tekstin kirjoittaminen vain tuntui niin ylitsepääsemättömän vaikealta, että koin tarpeelliseksi keksiä pakotien ja uskotella itselleni kirjoittavan postauksen aivan varmasti seuraavana päivänä.

Siis aivan varmasti.

Ja tässä sitä ollaan. Nyt viikkoa myöhemmin sain napattua itseäni niskasta kiinni ja avattua koneen. Eikä tämä nyt lopulta olekaan niin haasteellista, kuin ajattelin. Ehkä enemmänkin pelottavaa. En aluksi ymmärtänyt miksi, mutta tätä tekstiä kirjoittaessani totuus iski päin kasvojani.

Olen todellakin poissa mukavuusalueeltani kirjoittaessani tekstiä julkiseen pohjaan. Minä, kuka rakastan uusia juttuja!

Tajusinpa samalla, että todellisuudessa olen lykännyt tätä ensimmäistä postausta arviolta liki kaksi vuotta, en ainoastaan yhtä vaivaista viikkoa. Miksi? No koska onhan se mukavuusalue nyt vain niin pirun mukava ja turvallinen paikka. Ainakin jos kyseisen haluaa nähdä niin. Mukavuusalue on siitä jännä juttu, että kyseinen helposti näyttäytyy meille autuaana, tasapainoisena ympäristönä, jossa kaikki on hyvin. Ei draamaa, pelkkää pehmeää fiilistä. Ja toki asiat ovat usein vallan mukavasti, sitä en kiellä. Arki on huomattavasti tasapainoisempaa ja itse ainakin olen sen verta mukavuuden haluinen tyyppi, että nautin kun koen asioiden olevan tasapainossa. Vaikka rakastankin uusia asioita.

Kunhan ne uudet asiat pysyvät mukavuusalueellani ne ovat todella jees.

Mukavuusalueesta voi kuitenkin pitkän päälle rakentaa itselleen häkin. Häkki siitä muodostuu siinä vaiheessa, kun haluat tehdä jotain, mutta koet olevasi kahlittu. Lopulta luovutat ja hyväksyt kohtalosi. Onhan siellä häkissä ihan ok olla. Todellisuudessa häkin avaimet ovat koko ajan nenäsi edessä ja pääsisisit nopeasti ulos jos vain avaisit silmäsi ja antaisit itsellesi mahdollisuuden.

Ja sen minä aion nyt itse tehdä, avata silmäni, napata ne avaimet ja astella häkin turvasta ulos. Sillä se tunne kun astut ulos ja huomaat maailman olevan avoin, eikä yhtään niin pelottava kuin luulit, on vapauttavin tunne ikinä. Ja kaiken lisäksi – mukavuusalueesi on lopulta taas paljon leveämpi paikka elää.

Nyt painan ”Julkaise”-nappia, suljen koneen ja otan kolmannen kupin kahvia. Ja annan mennä, sekä toivotan juuri sinut tervetulleeksi seuraamaan blogia, jossa kuljetaan tunteen mukana ja pysähdytään ihmettelemään ihmeellisiä tunteita – ihmetellään yhdessä!

// Krista

Ps. Kuvia sitten ensi postauksessa, ei nyt ihan hullutella hehe.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *