”Hymyile nyt vähän”

”Hymyile nyt vähän.”

Lause, josta olen halunnut kirjoittaa postauksen jo pidemmän aikaa. Miksi? No siksi, koska en rehellisesti sanottuna tiedä toista yhtä raivostuttavaa lausetta. Tai varmasti tietäisin jos jaksaisin miettiä. Mutta lausahdus menisi silti ehdottomasti TOP 3-listaani mikäli minulta kysyttäisiin eniten ärsytystä aiheuttavaa toteamusta. Kyseisestä on tullut jopa vitsi taloudessamme, niin palava inhoni toteamusta kohtaan on hah. Haluan tässä postauksessa avata syitä ärsytykseni takana ja ehkä hieman samalla yrittää nähdä kyseistä eri perspektiiveistä – kirjoittaminen on parasta ’terapiaa’. Aihe on muuten itselleni niin sydäntä lähellä ja raivoa aiheuttava, että jouduin selaamaan vanhat postaukseni läpi ja tarkistamaan etten ole postausta tästä jo kirjoittanut – mielessäni olen kirjoittanut tämän niin monta kertaa. 😀

Huomautan näin postauksen alkuun, että Plan Suomella on tällä hetkellä käynnissä #eihymyilytä kampanja, joka koskee tyttöjen oikeuksia ja tasa-arvoa. Kampanja on mielestäni todella hyvin rakennettu, tärkeä ja suosittelen siihen tutustumaan (TÄSTÄ), mutta tämä postaus ei liity kyseiseen kampanjaan vaan on täysin itsenäinen pohdinta. Ja tuttuun tapaan postaus on jälleen kerran ihan vain keittiöpsykologin vapaata pohdintaa, eli pitäkäähän tämä mielessä – mahdollisia vinkkejä saa noudattaa omalla vastuulla. 😉 

Jotta pystyn tarkastelemaan lausetta objektiivisesti, haluan ensin irrottaa lausahduksen tässä tapauksessa sukupuolten välisestä kontekstista. Itselläni on vahva epäilys naisten kuulevan lausetta enemmän kuin miesten, mutta koska tästä ei (tietääkseni) ole olemassa konkreettista tutkimusta, en halua yleistämisen tielle lähteä. Ja sitäpaitsi – uskoisin lauseen olevan aivan yhtä rasittava sukupuoleen katsomatta.

Aloitetaan positiivisilla puolilla. On totta, että hymyilyllä (jopa ei-aidolla) on jonkinasteinen vaikutus ihmisen mieleen ja siihen, kuinka iloiseksi ihminen itsensä kokee. Muun muassa tutkimuksessa ’A Meta-Analysis of the Facial Feedback Literature: Effects of Facial Feedback on Emotional Experience Are Small and Variable’, johon osallistui 11 000 henkilöä ympäri maailmaa, todettiin mielellä ja keholla olevan yhteys toisiinsa. Näin ollen jos haluat tulla iloisemmaksi, hymyn pakottaminen kasvoille auttaa. Jonkin verran – kuten edellä viitatussa artikkelissa todetaan, eivät tutkijat kuitenkaan usko ihmisten pystyvän hymyilemään tietänsä onneen. 

Tästä päästään mukavalla aasin sillalla lauseen problematiikkaan. Yleensä kuulemme toteamuksen ”hymyile nyt vähän” tilanteessa, jossa emme todellisuudessa koe oloamme hyväksi ja kaipaisimme hymyn sijasta ennemmin toisen ihmisen tukea. Halausta, korvaa joka kuuntelee. Kehottamalla toista hymyilemään hetkenä, jolloin mieli ei todellakaan ole iloinen, vähättelee omasta mielestäni toisen negatiivisten tunteiden olemassa oloa ja niiden merkitystä. Ymmärrän, että lauseen sanoja harvoin tarkoittaa kyseisellä mitään pahaa. Tarkoitusperät ovat todennäköisesti hyvät. Tai näin ainakin haluan uskoa. Mutta kehottamalla toista hymyilemään emme poista itse ’ongelmaa’ – pahimmassa tapauksessa toteamuksen kuulija hautaa tunteensa vain syvemmälle ja kokee olonsa hylätyksi. Vääräksi, ulkopuoliseksi. Kyseisellä lausahduksella pyrimme saamaan toisen ihmisen sopimaan maailmankatsomukseemme emmekä kohtaa konkreettista tunnetta, jonka vuoksi vastapuolta ei huvita hymyillä.

Ja hei – meillä kaikilla on huonoja päiviä ja aika harvan ihmisen perusilme edes on super-iloinen. 

On kuitenkin huomioitava, että joissain tilanteissa toteamus saa vihan liekit palaamaan sisälläni voimakkaammin kuin toisissa. Kuten The New York Times:n vuoden 2018 mielipidekirjoituksessaan ’An American woman quits smiling’ Lisa Ko toteaa, vaikuttaa ärsyyntymiseen suuresti itse tilanne ja henkilö, jolta lause tulee. Seuraavaksi esimerkki omasta elämästäni; olimme Kanadassa katsomassa jalkapallo-ottelua ja satoi kaatamalla. Siis kirjaimellisesti – kaatamalla. Olin pukeutunut aivan väärin koska lähtiessämme sää oli vielä ollut hyvä, olin kylmissäni ja odotin herra aviomiestä vessasta. Ympärilläni oleva meteli ja kaaos ahdisti, mikä johtui puhtaasti omasta mielentilastani. Tuijottelin eteeni, yrittäen saada itseäni positiivisempaan mielentilaan, kun yhtäkkiä eräs tuntematon herrasmies katsoi minua ja totesi ”Smile!”.

Arvatkaa hymyilinkö? En. Tai no taisin itseasiassa irvistää, mikä naurattaa näin jälkeenpäin. Ja mielessäni heitin kädessäni olevat juomat miehen päälle. Ja kyllä, olen näin väsynyt kuulemaan kyseistä lausetta näin 28-vuoden jälkeen.

Edellä kuvatussa tilanteessa olin niin ahdistuneessa mielentilassa, että kehotus hymyilemisestä oli viimeinen asia jonka halusin kuulla.  Halusin vain olla itsekseni, rauhoittaa oman mieleni. En pakottaa itseäni hymyilemään, jotta jollekin tuntemattomalle ihmiselle tulisi siitä parempi mieli ja sopisin paremmin muottiin iloisesta ihmisestä. Ymmärrän, että negatiivisen ihmisen näkeminen ei ole ilo mielelle, etenkään jos itsellä on hyvä meininki. Hymyily ei kuitenkaan ole kenenkään velvollisuus – mikäli olosi on kurja, ei sinun tarvitse pakottaa suupieliäsi ylöspäin, vain tehdäksesi toiselle paremman mielen. Toki joissain tilanteissa hymyily on sosiaalisesti korrektia ja suotavaa, nimimerkillä 10 vuotta asiakaspalvelutyötä takana. Mutta mielestäni yhdelläkään, etenkään tuntemattomalla henkilöllä, ei ole oikeutta kehottaa toista hymyilemään. Se on vain yksinkertaisesti ajattelematonta ja mahdollisesti tiedostamatonta valta-asetelman keinuttamista.

Ennen kuin kehottaa toista hymyilemään, tulisi mielestäni jokaisen kysyä itseltään ensin seuraavat kysymykset;

1. Olenko kuunnellut toista, tarjonnut olkapäätä ja kuunnellut hänen murheitaan?
2. Tunnenko edes koko ihmistä?
3. Osaanko sanoa lauseen äänensävyllä, joka ei ole vähättelevä?
4. Sopiiko lause edes humoristisesti tilanteeseen?
5. Ja ennen kaikkea – onko lause oikeasti tarpeellinen? Mikä on oma motiivini lauseen sanomiselle – sanonko lauseen ainoastaan saadakseni itselleni paremman mielen nähdessäni toisen hymyilevän? Ahdistaako tilanne itseäni?

Epäilen, että yllä olevien kysymysten jälkeen lausetta ei enää koe tarpeelliseksi. Tai jos sanoo, niin suosittelisin verhoamaan toteamuksen todella vahvan rakkauden ja empatian alle, yhä kuunnellen toista. Helpommin sanottu kuin tehty.

No niin avautumiset olivat nyt toistaiseksi siinä. Näin postauksen loppuun kevennys! Tällä kertaa koskien koulutöitäni; olen todennut tässä viime aikoina, että olen tehtävien palautuksissa joko kuukauden etuajassa tai sitten aivan viime tingassa. Ei ole olemassa välimuotoa. Ja yleensä olen jälkimmäistä, eli aivan viime tingassa, jos kyseessä on lukupäiväkirja. Nimimerkillä lukupäiväkirjat syntyvät päivässä, päivää ennen deadlinea, sillä lykkään kyseisiä aina vain eteenpäin. En itsekään tiedä mistä ”inhoni” lukupäiväkirjoja kohtaan kumpuaa, rakastan kuitenkin lukemista ja kirjoittamista 😀

Nyt toivotan jokaiselle mukavaa loppuviikkoa ja viikonloppua – tuntuipa hyvältä saada viimein ’avautua’ tästäkin aiheesta. Mutta mitä ajatuksia teille herää jos joku pyytää teitä hymyilemään? Suhtaudutteko iisisti, neutraalisti vai koetteko samanlaisen reaktion kuin allekirjoittanut?

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin – kuulemisiin 🙂

xx Krista

PS. Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille huomenna perjantaina, sellainenkin näköjään osui tämän postauksen julkaisun ajankohdalle 😀 

Nyt soi: Grant Knoche – Color me blue

Lue myös:
Tunteista kauhein on kateus?
Ihanat, kamalat ennakko-oletukset
Kommelluksia menneiden vuosien matkoilta