Jos et usko itseesi niin kuka sitten?

worldisyours.jpeg

 

”Believe in yourself – you are braver than you think, more talented than you know, and capable of more than you can imagine” – Roy T. Bennet

 

Miten reagoit, kun saat kehuja hyvin tehdystä työstä? Tai kun sinulle on tarjottu unelmiesi työtehtäviä ja asia nousee esille kahvipöydässä saaden aikaan valtavan onnitteluryöpyn? Toivon, että mieleesi nousee heti ”No sanon kiitos, tietysti!” ja nostat kulmiasi. Näinhän minäkin ajattelin, kunnes totesin harmikseni että eihän se sittenkään ihan niin simppelisti mene. Kiitos ja adios takaisin töiden pariin, just joo. 

Jos toimit kuten minä, ja karusti yleistettynä varmasti moni muukin suomalainen, niin hämmennyt (ja punastut). Katseesi harhailee ja naurahdat hermostuneesti ”Ai… noh kiitos.” Todennäköisesti lisäät vielä perään jotain epämääräistä selitystä siitä, miten sitä nyt vain yritit parhaasi ja kyllä muutkin siihen olisivat pystyneet. Mutta kiitos vain, ihan kivalta tuntuu. Ajattelet mielessäsi, että nyt voidaankin jo rauhoittua ja koitat vaihtaa puheenaihetta sulavasti kyselemällä kollegan kissan kuulumisia.

Joita muuten tiedustelit puoli tuntia aiemminkin ennen keskustelun kääntymistä saavutuksiisi. 
 
Näissä tilanteissa saattaa syntyä myös kehuruletti. Siinä sitten seistään seuraavat kymmenen minuuttia kehumassa toisiaan kilpaa, missä ei siis ole mitään vikaa – kehuminen on ihanaa! Mutta siinä kohtaa kun toinen kehuu sinua, koen että takaisin annettu kehu bumerangina laimentaa kyseisen merkityksellisyyttä. Kun kehut antaa hieman yllättäen, eikä vastauksena itselle osoitettuun kommenttiin, osuvat nämä aina syvemmälle vastaanottajan sydämeen. Tällöin ei tule sellainen olo, että toinen kehuu sinua vain velvollisuuden tunnosta. 

”Ai sinäkin huomasit, hihihi, no enhän minä nyt mikkään kummoinen ole. Olen vain töissä täällä. Ja hei sähän oot ihan super puolestaan Excelin käytössä, itsellä menisi pää sekaisin. ”

Ihmettelen usein, miksi etenkin töihin, koulutukseen ja persoonaan koskevien kehujen vastaanottaminen on välillä niin pirun haastavaa. Vaikka kuinka seisoisi oman ammattitaitonsa takana, tietäisi tekevänsä parhaansa ja uskoisi olevansa kiva tyyppi niin jokaikinen kerta se vain yllättää. Jos joku kehuu esimerkiksi korviksiani, no problemo, kiitos, olipa ihanasti sanottu. Mutta auta armias, jos joku tulee kehumaan työtäni loistavin sanakääntein. Siinä kohtaa voisin sulautua henkisesti seinään. Vaikka oikeastihan olen samaan aikaan revetä riemusta ja poistun myöhemmin töistä vielä hieman leveämpi hymy huulilla. 

Vaatimattomuus kaunistaa ja niin päin pois, mutta kuka sinuun uskoo jos et sinä itse? Olet itse pahin kilpakumppanisi. Muista siis antaa itsellesi myös armoa ja ole ylpeä saavutuksistasi. Aina voi tehdä paremmin, mutta joskus sitä vain on tehnyt ihan sairaan hyvää duunia. Ja siitä saa olla ylpeä.

Oma tavoitteeni on, että ensi kerralla kun saan kehun liittyen työskentelyyni tai persoonaani, en kiertele. Katson kehujaa suoraan silmiin, hymyilen ja totean saman kuin kehuttaessa niitä korviksiani:

”Kiitos, olipa ihanasti sanottu”

Haastan sinut tekemään saman. 
 

Puhtia viikon viimeisiin työpäiviin!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *