Nähdäkseni elämää yhä olevan

Heippa,

Ja hyvää uutta vuotta 2022 🙂 Mitä teille kuuluu? Miten on vuosi pyörähtänyt liikkeelle? 

Tällä puolen ruutua tunnelmat ovat olleet hieman vaihtelevia, ottaen huomioon vuotta olevan takana vasta  vajaa pari viikkoa. Okei sana ”hieman” oli vähättelevä, todellisuudessa tunnelmat ovat heilahdelleet edestakaisin kuin Viikinkilaiva huvipuistossa. Toisaalta olen nauttinut pakkaspäivistä, lumisesta maastosta ja jopa silloin tällöin pilvien takaa pilkahtavasta auringonpaisteesta. Olen ihmetellyt vapauden tunnetta opintojen jäätyä vuosien 2020 ja 2021 muistoksi, vaikkakin arvosanaa opinnäytetyöstä odotan yhä. Olin unohtanut miten paljon vapaa-aikaa sitä jääkään, kun tunteja ei tarvitse käyttää koulutöiden parissa.

Toisessa ääripäässä vapaus on taas tuntunut ahdistavalta. Mitä näillä ylimääräisillä tunneilla oikein kuuluisi tehdä? Etenkin aikana jolloin kuntosalit olivat täällä suunnalla kiinni, pyörin ympyrää turhautuneena työpäivien jälkeen. Ei sillä, että sinne kuntosalille olisin mennyt joka päivä, mutta yksinään mahdollisuus päästä johonkin muualle kuin tutuille ulkoilumaastoille ja ruokakauppaan merkitsi itselleni yllättävän paljon. Kotona kyllä sai treenattua ja olen sitä tässä viime vuosien aikana paljon tehnytkin, mutta tietynlainen valinnanvapauden puute sai oloni yllättävän tuskaiseksi. Ja kyllä, tiedostan tämän olevan etuoikeutetun puhetta sillä normaalisti minulla on vapaus ja mahdollisuus valita kuntosalille suuntaaminen. En nyt jaksa juuttua oikeuksiin kiinni tämän enempää, vaikka nämä onkin hyvä tiedostaa. Tiedostaminen antaa asioihin perspektiiviä, mutta ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö välillä olo olisi kuin appelsiinilla pesukoneessa. Tai puoliksi syödyllä hattaralla.

Johan oli taas esimerkit. Jatketaanpa eteenpäin. 😀

Edellä kuvatut ahdistuksen tuntemukset yllättivät itseni, eivätkä ne toki iskeneet heti opinnäytetyön palauttamisen jälkeen vaan noin viikon päästä. Naiivisti ajattelin, että opintojen päättyminen tuntuisi yksinään helpottavalta, vaikka harvoin tunteet saapuvat yksinään mielen perukoille koputtelemaan. Helpottavalta tilanne kyllä tuntuukin, sitä en voi kieltää. Ristiriitaa aiheuttaa kuitenkin se totuus, että opinnot pitivät minut kiireisenä. Saatoin keskittää kaiken energiani (ja vapaa-aikani) tehtävien tekemiseen ja uuden oppimiseen noin puolentoista vuoden ajan.

Olenkin ollut hämilläni, miksi koulun loppuminen on vaikuttanut itseeni näin voimakkaasti. Lopulta sen tajusin. Hakiessani kouluun virus-joka-jääköön-nimeämättä oli rantautunut Suomeen. Ja nyt päätettyäni opinnot… mikään ei vaikuta muuttuneen. Ja minä kun hain kouluun ajatuksella, että onpa jotain tekemistä sillä välin kun maailma on sekaisin. Nyt seison keskellä huonetta, katselen ympärilleni tajuten, että…. jaa – tässäkö sitä ollaan. Hieno homma.

Mitäs sitä seuraavaksi keksisi?

Ihmetyksen vallassa kuuntelin viime viikolla Brene Brownin podcastia ’Unlocking us’, jossa haastateltavana oli psykoterapeutti Esther Perel. Pääset kuuntelemaan jakson tästä. Haastattelussa Perel kertoi, miten vallitseva maailmantilanne on vaikuttanut muun muassa parisuhteiden dynamiikkaan. Olemme joutuneet näyttämään heikkoutemme, pelkomme ja olemaan haavoittuvaisia tilanteessa, jonka päätepistettä ei kukaan tiedä. Perel totesi parisuhteen roolien saattaneen kääntyä jopa päälaelleen, joka puolestaan haastaa entisestään suhteen tasapainoa. Suomen kielelle roolien kääntymisen esimerkkejä olikin yllättävän vaikeaa kääntää, joten suosittelen kuuntelemaan podcast-jakson itse 😀 Mutta karusti ja ytimekkäästi käännettynä parisuhteen normaalisti päättäväisempi osapuoli onkin saattanut olla se epävarmempi ja toisinpäin. Roolien kääntyminen on voinut ilmetä myös muissa ihmissuhteissa eli ei yksinään romanttisissa suhteissa.

Mielestäni mielenkiintoisin aihepiiri, jota podcast-jaksossa käsiteltiin koski kuitenkin sitä, miten ihminen kaipaa elämäänsä niin turvaa kuin tutkimusmatkailua. Perel esitti näkökulmia siihen, kuinka yksilön tarpeet ovat jatkuvaa tasapainottelua tutun ja tuntemattoman välillä. Haluamme tuntea olomme turvalliseksi, mutta myös tutkia maailmaa ja kokea uutta. Ihmiset ovat pohjimmiltaan tutkimusmatkailijoita ja jokainen omalla tavallaan – yksi lähtee kirjaimellisesti matkalle, toinen suuntaa uuden harrastuksen pariin, kolmas haluaa tavata baarissa uusia ihmisiä, neljäs perustaa perheen ja viides ostaa asunnon. Halumme kokea uutta ilmenee niinkin arkisissa asioissa kuin lenkkireitin tai lounaan valinnassa – emme valitse aina samaa vaihtoehtoa.

Vallitseva maailmantilanne on tietyissä määrin rajoittanut mahdollisuuksiamme uuden tutkimiseen. Olemme hakeutuneet turvaan, jotkut jopa siinä määrin, että halu kokea uutta kasvaa kasvamistaan ja lopulta poksahtaa kuin ilmapallo. Kuppi menee nurin, mitta täyttyy ja mitä muita näitä suomalaisia sanontoja nyt onkaan. Näin kotikutoisena keittiöpsykologina epäilen janon uusia kokemuksia kohtaan pohjautuvan uteliaisuudesta ja osittain niinkin inhimillisestä tarpeesta kuin halusta nähdä elämän jatkuvan. Omasta elämästäni voin nostaa esille kasvavan matkakuumeeni, joka hehkuu pikku hiljaa tulipunaisena. Yhtenä unettomana yönä tajusin, etten halua tällä hetkellä matkalle pelkästään matkustamisen ilosta. Haluan matkalle nähdäkseni elämää olevan yhä oman Suomi-kuplani ulkopuolella, jossa olen elänyt koko pandemian ajan. Haluan nähdä, kuulla ja haistaa miten muualla sujuu, miltä ihmisistä tuntuu, miten maailma on muuttunut. Vai onko se oikeasti edes muuttunut?

Kuulostaa dramaattiselta ja ehkä hassulta, tiedän. Mutta paremmin en osaa tunteitani kuvata, joten sillä mennään. Tässä kohtaa todettakoon, etten tiedä milloin reissulle lähden saati pääsen. Kunhan kaipaan. Kaipaustani matkustamista kohtaan ei tarvitse ymmärtää, ihmiset ovat erilaisia ja erilaisuus on rikkautta. Olisi todella tylsää elää ympäristössä, jossa jokainen yksilö jakaisi samat kiinnostuksen kohteet. On mielenkiintoisempaa elää maailmassa, jossa toiset ymmärtävät sinua, toiset eivät ja toisia ei oikeastaan edes kiinnosta mitä mieltä jostain asiasta olet.

Mutta kun on tarpeeksi kauan kuunnellut oman kuplansa sisäistä uutisointia, kaipaa laajempaa perspektiiviä, jota ei voi verkon välityksellä kokea. 

No mutta matkustamisesta postauksen alkuun. Mitenkäs postauksen alussa mainittu opiskelu ja edellä kuvatut aihepiirit liittyvät toisiinsa? Monellakin eri tavalla. Opiskelu tarjosi minulle mahdollisuuden jatkuvasti oppia jotain uutta, haastaa itseäni. Kohtasin uusia ihmisiä, vaikkakin netin välityksellä – opinnot toivat seikkailua kotisohvalle, tutkimusmatkailua turvan tunteen keskelle. Samalla opinnot toivat omalta osaltaan turvaa rutiinien myötä, säilyttäen turvan ja tuntemattoman täydellisen tasapainon. Nyt opintojen jäätyä taakse kaipaan jotain uutta, tai jumitun kotiin sohvalle. Kotikulmien lenkkipolut alkavat tuntumaan turhan tutuilta.

Uskon tai ainakin haluan uskoa oman seikkailuni olevan aivan kulman takana. Mutta mikä seikkailu on – en tiedä sitä vielä itsekään. Kuka mitään tässä maailmassa enää tietää 😀 Päivä kerrallaan eteenpäin. Ehkä seikkailuni on uusi harrastus, uuden kirjan lukeminen tai jokin muu arjen pieni seikkailu. Tai sitten jotain suurempaa. Kerron teille kunhan seikkailuni löydän.

Tämä postaus näyttää tällä kertaa loppuvan kuin seinään, mutta tällä mennään tällä kertaa. Näihin sanoihin – tsemppiä viikkoon. <3

xx Krista

Nyt soi: We don’t talk about Bruno – Encanto (Walt Disney Studios)

Lue myös:
Ystävämme yskänrokko ja ajatuksia itsetunnosta
Elämäni kolme epäonnistumista ja mitä niistä opin (vai opinko mitään?)
Väsynyt, kärsimätön, onnellinen – ihan vain ihminen