Heippa ja sateiset terveiset täältä Varsinais-Suomesta – ei siis tuolta yllä olevasta kuvasta. Postauksen kuvat tuttuun tapaan taas menevät ohi aiheen, tällä kertaa kuvat ovat New Yorkin matkalta vuodelta 2018. 😀

Viime viikon kauniit, keväiset ja aurinkoiset päivät vaihtuivat viikon vaihtuessa vesisateeseen ja koleaan ilmaan. En valita – luonto kaipaa sadetta ja ehkä näin myös kesän tulo nopeutuu. Tosin toivon, ettei ihan hirmuisesti mennä pakkasen puolelle enää – kävelylenkit ovat silloin tällöin jo nyt tuntuneet ennemminkin luistimet kuin lenkkarit vaativalta seikkailulta.

Alun sääkatsauksen jälkeen itse postauksen asiaan. Eli some-aktivismiin. Postauksen inspiraationa toimii tämä Laura Frimanin kolumni, josta nousi kuulemani mukaan myös hienoinen kohu. Itse tosin olen omassa kuplassani kyseiseltä taitavasti välttynyt. Oma kuplani on ollut täynnä vain kauniita kuvia pohjoisesta tai reissujen muisteluita, eli aika vaaleanpunaisten lasien läpi olen saanut maailmaa ihmetellä. Kuulin kohusta, ja itseasiassa koko kolumnista, ääniviestin välityksellä ystävältäni, kenen kanssa olemme näinä poikkeusaikoina käyneet säännöllistä ajatusten vaihtoa maailman tapahtumista aina säätiloista politiikkaan.

Ennen kuin hypätään itse aiheeseen on syytä huomauttaa, että tämä postaus ei ole Frimanin kolumnin arvostelu. Kyseinen kolumni toimi tässä tapauksessa ajatusten herättäjänä eli teki juuri sen mitä kolumnilla haetaan – herätti ajatuksia. Haluan tosin (näin amatööri-kirjoittajana) todeta kolumneilla olevan usein  merkkimäärä, jossa tulee pysyä, ja tämän seurauksena kirjoittajan on valittava tiettyjä näkökulmien rajauksia. Mielestäni tämä jos mikä tulee pitää mielessään mitä tahansa journalistista tekstiä lukiessa. Suosittelen kolumnin ehdottomasti lukemaan, huolella, ja pallottelemaan ajatuksia sekä tunteita mitä kyseinen herättää.

Mutta nyt pohdinnan pariin – mitä on some-aktivismi ja mitä ajatuksia kyseinen minussa herättää? Ja alkuun taas tuttu varoitus – postaus pitää pääsääntöisesti sisällään omia ajatuksiani, enkä oleta näiden olevan absoluuttinen totuus. 

Some-aktivismin määritelmä

Pystyäksemme käsittelemään ilmiötä on ensin määriteltävä itse ilmiö. Eli tässä tapauksessa tartutaan konkreettisimmin kiinni sanaan aktivismi. Aktivismi määritellään muun muassa Sitran (2020) ilmastopainotteisessa  ’Tulevaisuususko hukassa? Nuoret ilmastoaktivistit ja keskustelu tulevaisuudesta’ muistiossa seuraavasti;

”Aktivismi on sosiaalista toimintaa, jossa vaikutetaan jollakin poliittisella areenalla ja jossa pyritään esimerkiksi ympäristölle haitallisen käytöksen tai tuotannon tapojen vähenemiseen.” 

Puolestaan Wikipediassa (ai että opettajani vetäisivät tämän nopeasti punakynällä, Wikipedia ei ole se mieluisin lähde :D) aktivismin määritelmä on seuraava; 

”Aktivismi on aktiivista poliittista toimintaa, joka pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa. Se voi profiloitua jonkin asian puolesta tai jotain asiaa vastaan. Aktivismi voi olla symbolista, jolloin siinä vedotaan vallassaoleviin päättäjiin asioiden muuttamiseksi (esimerkiksi vetoomuksella tai mielenosoituksella), tai se voi olla suoraa toimintaa, jossa asiaan vaikutetaan omilla teoilla.”

Vaikuttaa siltä, että kansalaisaktivismin piirteinä voidaan pitää juurikin itseorganisoitumiskykyä ja oma-aloitteisuutta yhteiskunnan ongelmien muuttamiseksi. Mielestäni esimerkiksi Jyväskylän Yliopiston Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaalissa käsitellään aihetta historian kera laaja-alaisesti, pääset lukemaan tekstin halutessasi tästä.

Summa summarum: some-aktivismin voitaisiin todeta olevan sosiaalisen median kentässä tapahtuvaa muutokseen ja yhteiskunnallisiin asioihin puuttuvaa, yllä kuvailtua toimintaa. 

Mitä ajatuksia some-aktivismi herättää?

Kiitos kysymästä – paljon erilaisia ja jopa hieman sekavia. Mielestäni some-aktivismi on ilmiönä todella mielenkiintoinen ja laaja-alainen. Kuten tavallista, näkökulmia on monia, enkä mitenkään voi tässä yhdessä postauksessa käydä läpi näitä kaikkia. Kokosin kuitenkin alle ”lokeroihin” muutamia ajatuksia, jotka itselläni aiheesta puhuttaessa heräävät.

1. Aktivismin tulee tapahtua siellä missä ihmiset ovat

Keskustellessamme ystäväni kanssa some-aktivismista, totesi ystäväni mielestäni todella hienosti, että aktivismin tulee tapahtua siellä missä ihmiset ovat – eli tätä nykyä usein sosiaalisessa mediassa. Jotta aktivismille tyypilliset piirteet, eli mm. yhteiskunnallinen vaikuttaminen, toteutuvat, vaatii tämä useiden ihmisten tuen. Jos mietitään yksinään niinkin klassista kansalaisaktivismin muotoa kuin kansalaisaloitteen etenemistä eduskuntaan, vaatii tämäkin yksinään jo 50 000 yksilön allekirjoituksen, jotta asiat etenevät. Näin ollen ei voida sivuuttaa vaikuttamisen alustan merkitystä. Toki asiat onnistuvat muuallakin kuin somessa, mutta kun huomioidaan miten laaja yleisö virtuaalisessa maailmassa voidaan saavuttaa huomattavan nopeasti, ei oikein voida kiistää etteikö some-aktivismilla olisi lukuisia hyötyjä.

Summa summarum: Missä ihmiset, siellä yhteiskunnallinen muutos. 

2. Some-aktivismi on sananvapautta… vai onko?

On positiivista, että somessa voimme jakaa ajatuksiamme ja elämme ainakin täällä Suomessa yhteiskunnassa, missä saamme jakaa mielipiteitämme suhteellisen vapaasti. Olemme siinä suhteessa etuoikeutettuja ja tämä oikeus on hyvä tiedostaa. Tästä kuitenkin päästään mukavalla aasinsillalla otsikossa olevaan kysymysmerkkiin ja omaan lempiaiheeseeni jo josta alussa puhuin – somekupliin. 

Kuten aiemmin yllä mainitsin, en ollut kuullut koko Frimanin kolumnin aiheuttamasta kohusta saati koko kolumnista ennen kuin ystäväni nosti aiheen esille. Tästä herääkin kysymys – miten paljon informaatiota jää somekuplamme ulkopuolelle ja uskaltaisimmeko oman kuplamme sisällä kiljaista eriävän mielipiteen valta(kupla)väestön ajatuksista?  Vai postaammeko jonkin asian vain koska muut postaavat, vaikka emme edes tiedä mitä asia koskee tai olemmeko edes samaa mieltä?

Tämäkin varmasti riippuu ihmisestä. Itse en rehellisesti sanottuna jaksa ottaa somessa kantaa asioihin tai ainakaan lähteä taistelemaan omien mielipiteideni puolesta. Olen liian laiska. Oman laiskuuteni vuoksi pohdin, kuinkakohan moni todellisuudessa itse hiljentyy joko a) vastaavaa laiskuuttaan tai b) kiusaamiseksi tulemisen pelosta, jos ajatus ei miellytäkään omaa kuplaa? Toisaalta juuri eriävillä mielipiteillä herätetään keskustelua ja ymmärretään ihmisten ajatusten monialaisuus. Ehkä sitä pitäisi vain jaksaa puhua.

Tästä aihepiiristä heräsi itseasiassa nyt myös toinen, hieman eri polkua kulkeva ajatus – miten käy niiden ihmisryhmien ja esimerkiksi ikäryhmien ajatuksille, joita ei sosiaalisessa mediassa juurikaan kuulla? Jätän tämän nyt avoimeksi kysymykseksi, jota jokainen voi pohtia tahollaan. Kysymys nousi mieleeni tätä kirjoittaessa, joten tämä vaatii osaltani hieman enemmän pureskelua. 🙂

Summa summarum: Some-aktivismi tukee sananvapautta, kunhan emme kivitä toisin ajattelevia. Sananvapaus toteutuu, jos kuuntelemme myös oman kuplamme ulkopuolisia ajatuksia, vaikka emme lopulta samaa mieltä olisikaan. 

3. Onko some-aktivismilla todellisuudessa merkitystä?

Postausta kirjoittaessani tutustuin muutamiin artikkeleihin. Etenkin Sitran (2021) selvityksessä ”Mediavälitteinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen – Murros ja tulevaisuus” todettiin mielestäni mielenkiintoisesti;

”Digitaalisen vaikuttamisen tutkijat Helen Margetts, Peter John, Scott Hale ja Taha Yasseri (2016) ovat luonnehtineet aikakauttamme poliittisen turbulenssin ajaksi. Heidän mukaansa sosiaalisen median kautta tapahtuva organisoituminen on perinteisin keinoin tapahtuvaa organisoitumista huomattavasti vaikeammin ennustettavaa. Uudet organisoitumisen muodot ovat arvaamattomia, tempoilevia, ennakoimattomia ja äkillisiä. Usein ne ovat myös lyhytikäisiä.

Erilaisten intressien pohjalta syntyy liikehdintää ja mobilisoitumista, mutta se ei välttämättä enää organisoidu perinteisin tavoin yhdistyksiksi, eturyhmiksi tai liitoiksi. Se luo aivan uudenlaista muutosnopeutta, diversiteettiä ja fragmentoitumista yhteiskuntiin, mitä tutkijat kuvaavat termillä kaoottinen pluralismi.”

Samaisessa selvityksessä todetaan, että verkkoaktivismin todellisista vaikutuksista ei ole vielä todellista näyttöä, vaikkakin ei voida kiistää, etteikö kyseinen aktivismin malli tarjoaisi yksilölle helpon väylän osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Näin ollen herääkin kysymys – mikä on some-aktivismin todellinen vaikutus? 

Tähän ei tosiaan ole olemassa vastausta, osittain siksi että ilmiö on suhteellisen uusi. Mutta yllä olevasta mahdollisesti huokuu some-vaikuttamisen ja rinnakkaisilmiön (some-)näennäisvaikuttamisen ongelma. Näennäisvaikuttamisella tarkoitetaan siis esimerkiksi vaikuttamista, jossa joukko ihmisiä kutsutaan yhteen suunnittelemaan asiaa x, vaikka todellisuudessa suunnitelmat asiaa kohtaan on jo lyöty lukkoon. Sosiaalinen media on tehnyt ”omantunnon puhtaaksi ostamisesta” niin helppoa, että emme todellisuudessa ota asioista selvää. Saatamme ajautua harhakuvaan, jossa kuvittelemme esimerkiksi (ja todella kärjistetysti) yhden selfien muuttavan maailmaa. Selfie voi toimia tärkeän asian sanansaattajana, eikä tämä ole huonompaa aktivismia. Aktivismi on aktivismia. Ongelma muodostuu, mikäli syytä selfien jaon takana ei avata emmekä itse vaivaudu selvittämään kampanjan taustoja. Tällöin kampanjan lopullinen tarkoitus voi jäädä pimentoon, eikä edistä todellista asiaa. Postaamme vain selfien, joka on vain… selfie?

Summa summarum: Some-aktivismilla on vaikutusta, mutta jotta saadaan aikaan pysyvämpää muutosta vaatii tämä ihmisiltä myös henkilökohtaista asioiden selvitys- ja edistämistyötä. 

4. Erotammeko yhteiskunnallisen ongelman ihmisestä?

Näin viimeisenä kohtana haluan nostaa esille mielestäni kohdan, joka itseäni huolestuttaa suuresti. Myös itse kompastun tähän ennakko-oletukseen, tosin kuten yllä mainittu en jaksa kirjoitella radikaaleja ajatuksiani hetken mielijohteesta someen. Kysymys kuuluu – osaammeko joissain tilanteissa erottaa ihmistä itse ongelmasta? Pystymmekö keskustelemaan aiheesta ilman henkilökohtaisuuksiin menemistä?

Joskus yhteiskunnallinen ongelma nousee esille henkilön/ihmisryhmän puheen myötä. Henkilökohtaisesti koen yhteiskunnan sisällä olevista ongelmista puhumisen ja niihin puuttumisen olevan tärkeää. Kannatan tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja avointa, toista arvostavaa keskustelu-kulttuuria. Niin kuin varmaan suurin osa ihmisistä. Se mitä en kestä, on vihapuhe, jossa keskitytään ongelman sijasta ihmiseen tai ihmisryhmään, hyökätään heitä vastaan ja väitetään kyseisen olevan positiivista aktivismia. 

Vihapuhe voi pahimmillaan viedä muutosta taaksepäin ja aiheuttaa voimakkaamman kontrastin jo entuudestaan voimakkaiden ääripäiden välille. Heitetään tähän kevyt esimerkki työelämästä; todennäköisesti saadessasi kritiikkiä pystyt omaksumaan kyseisen paremmin, mikäli kritiikki muodostetaan rakentavasti ja itse ongelmaan, eikä esimerkiksi persoonaasi keskittyen. Puolestaan jos kritiikin antaja vain toteaa ”teet asian x aina väärin”, ilman perusteluita, et luultavasi kuuntele ja siirryt puolustusasemiin. Toki myöskään rakentava kritiikki ei tunnu aina hyvältä, mutta kyseinen on oletettavasti helpompi hyväksyä, pureskella ja ennen kaikkea – tarjoaa keinon kehittyä.

Summa summarum: Ennen kuin nousee barrikadeille, olisi syytä pohtia a) mitä yhteiskunnallista ongelmaa haluaa edistää b) miten muotoilla asia niin ettei se edistä vihapuhe-kulttuuria. 

***********

No johan tästäkin tuli taas hienoinen essee 🙂 Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti! Mielelläni myös itse kuuntelisin mitä ajatuksia termi some-aktivismi sinussa herättää?

Nyt kohti lenkkipolkuja ja työpäivää – näihin ajatuksiin on hyvä lopettaa maaliskuu. Aurinkoisempaa huhtikuuta <3 

xx Krista

Nyt soi: Jon Bellion ft. Travis Mendes – Guillotine

Lue myös:
Hyvä, paha ja some
Hyvä, paha ja some osa 2
Ihanat, kamalat ennakko-oletukset