Mitä jos antaisit itsellesi aikaa
Aina kiire jonnekin.
Tänä vuonna ei ehkä niin suuri kiire. Mutta kiire kuitenkin.
En tarkoita kiireellä tässä kontekstissa sitä konkreettisesti koettavaa ja nähtävää kiirettä, joka kulminoituu esimerkiksi ajatukseen ’juoksen päivittäin paikasta A paikkaan B ja C, aikataulujeni orjana. En ehdi pysähtyä, vaikea löytää kalenterista aikaa’. Mielestäni kyseisestä kiireen muodosta puhutaan paljon. Etenkin nykyaikana, jolloin olemme saavutettavissa aikalailla 24/7 eri järjestelmien kautta, on konkreettinen, nähtävissä ja laskettavissa oleva kiire varmasti lisääntynyt. Aikoinaan kun saatoit tehdä yhden asian loppuun ja siirtyä sitten toiseen ilman keskeytyksiä, katkeaa ajatus nykyisin helpommin. On pelottavan helppoa olettaa ehtivänsä tai pystyvänsä halkeamaan useaan eri suuntaan. Suosittelen muuten tähän liittyen lukemaan Oulun ylioppilaslehden artikkelin – Keskittymiskykymme katosi, ainakin hetkeksi.
En kuitenkaan halua tässä postauksessa keskittyä edellä kuvattuun kiireen muotoon. Haluan kääntää katseen kiireeseen, jolle kehitin tähän yhteyteen keittiöpsykologina termin ’henkinen kiire’. Tiedättekö, sellainen kiire, joka ei välttämättä välity ulospäin, mutta jonka tunnet painostavana rinnassa. Saatat istua sohvalla, mutta silti sinulla on sellainen olo, kuin sinun kuuluisi olla jossain aivan muualla. Saavuttamassa ehkä unelmiasi, tekemässä tietäsi Forbes 30 under 30-listalle ja mitä näitä nyt onkaan. Jotain pitäisi tapahtua, vaikka et ehkä aina oikein tiedä että mitä.
Tiedät vain, että haluaisit jotain nyt, etkä myöhemmin. Koet päivien vain juoksevan ja ajan valuvan sormiesi läpi. Toisaalta koet kaiken olevan tässä ja nyt, mutta silti pysähtyessäsi tuntuu kuin et olisi… pysähtynyt.
Kai sitä kärsimättömyydeksikin kutsutaan.
Voin myöntää haaveilevani suuresti. Se olen minä ja vuosien varrella olen oppinut arvostamaan piirrettä enemmän. Näen paitsi itseni, myös toisten edessä lukemattomia mahdollisuuksia, jotka odottavat aikaansa. Kuten kaikessa, myös tässä taidossa on kääntöpuoli. Ja se on turhautuminen ja henkisen kiireen tunne, joka valtaa minut säännöllisen epäsäännöllisesti. Mieleni on aina matkalla jonnekin. Tosin kiitos ja kumarrus joogalle, jonka kautta olen oppinut edes syvän hengityksen taidon.
Uskoisin jokaisen kokevan elämänsä varrella painetta siitä, ettei aikaa ole tarpeeksi ja kaikki ne asiat joita haluaisi tehdä, eivät ehkä koskaan toteudu. Tai eivät ainakaan niin nopeasti mitä toivoisi. Etenkin tänä vuonna, kun maailma on ollut poikkeustilassa ja niin sanottu ’suorittamiskulttuuri’ pysähtyi. Epäilen monen kamppailleen erilaisten negatiivisten tunteiden kanssa mitä tulee omien suunnitelmien ja unelmien murenemiseen. Osa unelmista pirstaloitui jopa paloiksi lattialle, josta ne on koottava takaisin kokonaiseksi kuvaksi. On inhimillistä kokea turhautumista, kun esimerkiksi vaihto-opinnot keskeytyvät itsestä riippumattomasta syystä tai tarjottu työpaikka vedetään pois yllättäen ja jää työttömäksi. Ja juuri sitä henkistä kiirettä. Takaperin on aina vaikeaa kävellä.
Onhan tässä tilanteessa paljon hyvääkin. Esimerkiksi pysähtyminen tuntui vapauttavalta. Saattoi antaa itselleen luvan hengähtää ja vain olla. Olla paikoillaan, pohtimatta mitä pitäisi seuraavaksi saavuttaa ja mihin mennä. Mitä nyt aluksi käytiin näennäistä kisaa siitä kuka ’suorittaa poikkeustilan parhaiten ja tehokkaimmin’. Kenen vaatekaapit olivat siisteimmät ja kuka vietti eniten aikaa ulkona. Tiedättehän. Kuitenkin fyysinen kiire väheni ja samalla tapaa henkinen kuorma putosi harteilta. Johtuen puhtaasti siitä, että maailma sulkeutui – ja samalla useat ovet, jotka johtivat kohti haaveita. Matkasta kohti haavetta tuli ehkä mutkaisempi kuin alunperin kuvitteli. Mutta kyseinen oli ja on helpompi pureskella koko maailman ollessa samassa tilanteessa.
Välillä tuntuu, että nykyisin pitäisi vain hokea ’voit saavuttaa kaiken mitä haluat’ ja tsempata eteenpäin, haluta enemmän. Anteeksi pessimistisyyteni – kyseinen lausahdus kumpuaa mielestäni yltäkylläisyydestä ja etuoikeutetusta asemasta. Ja lisäksi se on kovin vaativa ja paineita aiheuttavaa. Tai sitten minulla on vain orastava kolmenkympin kriisi kaksi vuotta etuajassa… 😀 No mutta takaisin aiheeseen – ihmisyys on rajallista, ei kaikkivoipaa. Tai siis ainakin oma mieleni menee sekaisin, jos vaikka pohdin kysymystä ”Onko avaruus ääretön” tarpeeksi kauan. Mielestäni samanlainen äärettömyys on lauseessa ”Voit saavuttaa kaiken mitä haluat”. Voisi luulla ihmisten olevan olentoja vailla rajoja.
Lisäksi olen kuullut ihmisten kantavan huolta siitä, että he kokevat kaiken olevan juuri nyt hyvin. He ovat alkaneet tyytyväisyyden keskellä murehtimaan onko kyseinen olotila normaali vai pitäisikö haluta enemmän. Mitä jos ei halua? Onko silloin virheellinen? Keittiöpsykologin ytimekäs vastaus olkaa hyvä; No ei tietenkään ole, eikä tarvitse haluta mitään enempää. Meillä on vain liian paljon mahdollisuuksia, informaatiota ja vertailukohtia.
Jos voimme saavuttaa kaiken mitä haluamme – mitä tämän jälkeen tapahtuu? Onko olemassa jokin päätepiste, jonka jälkeen olemme tyytyväisiä?
Kuuntelin tänään lenkillä How to Fail-podcastia, jossa Elizabeth Day haastatteli kirjailija Marian Keyesiä. Mieleeni jäi vahvasti hänen toteamuksensa ”No one ever gets everything”, kun hän kertoi miten pitkään häneltä kesti hyväksyä ja tehdä rauha itsensä kanssa siitä, ettei tule saamaan lapsia. Suosittelen kuuntelemaan jakson täältä, kauniita ajatuksia ja elämänohjeita.
Summa summarum: Ehkä olisi tärkeinä antaa itselleen aikaa. Hyväksyä, että henkisen kiireen tunne ei tuo asioita yhtään lähemmäs. Asiat eivät automaattisesti parane saavuttamalla asian x jälkeen y:n. Joskus on vain pysähdyttävä, hyväksyttävä rajallisuutensa ja toimia sen puitteissa. Muistathan nauttia myös hetkestä, etkä vain juokse seuraavan asian perässä?
Säätä ja aikaa yhdistää se, että kumpaankaan emme voi vaikuttaa paitsi asenteemme kautta.
Tähän on hyvä lopettaa – aurinkoa marraskuuhun <3 Tosin Turussa on ollut aikamoiset sadekelit, yllä olevat kuvat ovat viime viikolta kun saimme hetkellisesti lunta maata valaisemaan. Olenko jo kertonut miten paljon lunta rakastan? Jos en niin nyt sanon – rakastan sitä! Ah, joulukuun lapsi kiittää ja ihmettelee taas miten kello on jo 23:00. Hyvää yötä, huomenta, päivää tai iltaa koska ikinä tätä tekstiä luetkin – itse painun nyt unten maille 🙂 Toivottavasti pysyitte ajatuksen juoksussa mukana ja kiitos kun jaksoit lukea tänne asti!
xx Krista
Nyt soi: Anson Seabra – Welcome to Wonderland
Lue myös:
Tunteista kauhein on kateus?
Salaisuus motivaation ja inspiraation takana
Ihanat, kamalat ennakko-oletukset
