Kirjoitin aiemmin tänä vuonna postauksen ”Hyvä, paha ja some”, jossa käsittelin laaja-alaisesti omia ajatuksiani koskien sosiaalista mediaa. Muutama postaus takaperin mainitsin, etten halua keksiä ”pyörää uudelleen” ja kirjoittaa uutta postausta saman ja suhteellisen kuluneen aiheen ympäriltä. Etenkin kun voin käsi sydämellä sanoa olevani ylpeä alkuperäisestä tuotoksesta.

Mutta tässä sitä taas ollaan pohdinnan keskiössä. Mikä sai minut pyörtämään ajatukseni ja palaamaan aiheen pariin? No mikäs muu kuin Netflix ja dokumentti ”The Social Dilemma”. Pääset katsomaan dokumentin virallisine kuvauksineen TÄSTÄ.

Tiivistetysti tässä dokumentin ja draaman yhdistelmässä mm. sosiaalisen median alustojen parissa työskennelleet kertovat omia näkemyksiään ja kokemuksiaan. Nämä nostetaan esille varoitusten kera – he tietävät mitä verhojen takana tapahtuu ja kyseenalaistavat alan eettisyyden. Dokumentissa avataan konkreettista prosessia koukutuksen aikaansaamisen takana ja nostetaan esille, miten ihmisen psykologiaa käytetään häpeämättä hyödyksi kehitysprosessissa. Draaman dokumentista tekee välikohtauksina esitettävä, fiktiivinen perhetarina, joka sijoittuu nykypäivään.

Sosiaalisen median käyttäjiä rinnastetaan dokumentissa kevyesti jopa huumeiden käyttäjiin toteamalla;

There are only two industries that call their customers ’users’ – illegal drugs and software”- Edward Tufte

Vapaasti suomennettuna Tuften lause kuuluisi – ”On olemassa ainoastaan kaksi alaa, jotka kutsuvat asiakkaitaan käyttäjiksi – kielletyt huumeet ja tietotekniikka.

Se onko lause totta vai ei on jokaisen päätettävissä. Henkilökohtaisesti voin todeta sanoissa olevan totuuden hiven – someen on helppo upota ja koukuttua. Jos päivittäin selaa esimerkiksi Instagramia, voi sitä nopeasti huomata käden hakeutuvan kännykälle aina tylsyyden iskiessä. Mikäli someen ei pääse, iskee joissain tapauksissa jopa ahdistus – mistä olen jäänyt paitsi?

Dokumentin aiheuttamat tuntemukset

En voi sanoa, että dokumentti järkytti minua. Hahmotan valeuutisten leviävän nopeasti ja mediakriittisyys on taito, jota jokainen tarvitsee entistä enemmän. Tiedostan, että sosiaalista mediaa tarkkaillaan ja se pyrkii tarjoamaan minulle sopivaa sisältöä – hyödynnän itsekin Googlen hakukoneoptimointia ja olen osa pyörää. Tiedän myös, että jos jotain sosiaaliseen mediaan laittaa on se siellä aina – vaikka poistamme asian x jää siitä ikuisesti jälki paikkaan y. En myöskään haksahda mainoksiin tai ylläty jos vaatebrändi suosittelee minulle Facebookissa juuri katsomaani vaatetta. Okei, JOSKUS haksahdan, mutta sentään tiedän mitä tilanteessa tapahtuu. 😉 Dokumentti olisi siis voinut upota vielä syvemmälle sosiaalisen median psykologisten vaikutusten syövereihin.

Mutta pari ajatusta dokumentti herätti ja näistä haluankin nyt kirjoittaa. Ajatukset kuuluvat; Miten käy lasten/nuorten mielenterveydelle? Ja kuinka paljon voimme oikeasti vaikuttaa omaan sosiaaliseen kuplaamme?

(Maailmantuska sai myös valitsemaan tähän postaukseen kuviksi luontokuvia. Rauhaa ja rakkautta vai miten se meni?)

Lasten ja nuorten mielenterveys

Ymmärrän, että itseäni nuoremmat elävät aivan eri maailmassa. Kasvaneet erilaisessa ympäristössä ja lähtökohtamme ovat täysin erilaiset. Mutta silti minua hieman hirvittää. Vaikka minulla ei omia lapsia olekaan. Pikkusisaruksia kyllä.

Olen saanut (kyllä, saanut) kasvaa maailmassa, jossa some vasta haki muotoaan ja olla rauhassa autuaan tietämätön miljardeista ihmisistä oman pienen kotikuntani ulkopuolella. Olen pyöräillyt ystävieni oven taakse pyytääkseni heitä leikkimään. Ainoastaan todetakseni ettei kukaan ole kotona. Ja polkenut sitten kotiin takaisin.

Minulla ei ollut alituista viihdyttäjää käden ulottuvilla vaan jouduin keksimään itselleni tekemistä. Jouduin kestämään  etenkin lapsuudessani tylsyyttä, jonka sietokyky vaikuttaa olevan useilla meistä nykyisin minimissä. Itsekin voin myöntää kuuluvani joukkoon ja rehellisesti – mitä muuta voisimme odottaa, jos kätemme ulottuvilla on jatkuvasti laite, joka viihdyttää? Se on helppo pakotie, vaikka suoranaisesti tylsyydessä ei ole mitään pahaa. Itseasiassa tylsistyminen on aivoillemme tärkeää.

Mutta noiden lukemattomien ylimääräisten kilometrien ja ”kuolettavan” tylsien hetkien aikana, en ennen kaikkea osannut kaivata tuntemattomien hyväksyntää olemassaololleni. Somea ei ollut tai jos oli niin en pitkään päässyt siihen käsiksi. Ensimmäiset muistoni somesta ovat IRC-galleria ja MySpace. Habbo Hotelin härskiä meininkiä kauhistelin vain sivusta ja tyydyin viestittelemään tuttujen kanssa MSN Messengerissä (missä muuten ei nähnyt koska henkilö x on ollut viimeksi paikalla). Minulla ei ollut miljardeja ulkonäöllisiä vertailukohtia, vaan ainoat vertailukohtani olivat joko a) julkkikset ja b) ympärilläni näkemäni ihmiset.

Pahin ulkonäköön liittyvä muistoni ala-asteelta on, kun 3.luokalla poika sanoi minun olevan apina, johtuen pitkistä  käsikarvoistani.

Menin kommentista aivan punaiseksi ja muistan, kuinka epävarmaksi se teki minut käsivarsistani pitkäksi aikaa. Kotona etsin heti sheiverin äitini kaapeista ja minimoin karvoitukseni. Kannan tuota kommenttia yhä sydämessäni, toki nykyisin se enemmän naurattaa. Suhteellisen vähällä olen silti selvinnyt.

Mutta jos yhä muistan tuon satunnaisen kommentin käsikarvoistani melkein 20-vuoden takaa, niin minkälainen itsetunto rakentuu nykypäivän nuorille, jotka joutuvat sosiaalisessa mediassa täysin tuntemattomien arvioitaviksi? Todennäköisesti vielä huomattavan paljon pahempien kommentien uhriksi? Kantavatko he kommentteja sydämessään läpi elämänsä? Vai pystyvätkö he ohittamaan nämä olan kohtauksella, koska no ”se nyt vain on arkipäivää”? Jos näin on haluaisin vain parahtaa – sen ei kuulu olla niin! Kiusaamista ei koskaan tule normalisoida. Ei vaikka kiusaajalla ei olisikaan kasvoja.

Toisaalta haluaisin taputtaa heitä olkapäälle ja ihmetellä heidän sietokykyään. Mutta tämä ei poista sitä, etteikö nuorena olisi haavoittuvaisempi arvostelulle tai että se olisi millään asteella oikein. Netflixin dokumentissa todetaankin hyvin, että ihmisen mieltä ei ole luotu hakemaan miljoonien ihmisten hyväksyntää. Hyväksynnän määrä kun sekoitetaan helposti omaan, henkilökohtaiseen arvoon. Miten käy mielenterveyden?

Summasummarum: Somekiusaaminen on ongelma, jota on ehkäistävä. Onneksi kiusaamista nostetaan jatkuvasti esille enemmän  ja tietoisuutta kasvatetaan. Toki ne, jotka uskaltavat nostaa kätensä ylös vääryyttä kohdatessaan on todennäköisesti vähemmän, kuin mitä todellisuus on. Ainoastaan aika näyttää pitkäkestoiset vaikutukset lasten ja nuorten mielenterveyteen.

Lue myös;
MLL – Nettikiusaaminen
Päihdelinkki – Someriippuvuus
Some ja nuoret 2019 (Ebrand Group OY:n ja Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuuripalveluiden tutkimus)

Kuplassa eläminen

Postauksessa ”Hyvä, paha ja some” kirjoitin näin;

”Avartaako some maailmankatsomustamme ihan oikeasti vai kuvittelemmeko vain? Mitä jos valitsemme sosiaalisen median piiriimme tiedostamatta ainoastaan henkilöitä, jotka tukevat omaa käsitystämme maailmasta? Pysymmekö yhä tiukemmin omassa kuplassamme vai pystymmekö ottamaan ”piiriimme” mukaan myös ihmisiä, jotka eivät omia arvojamme 100% vastaa?”

The Social Dilemma vahvisti huoltani entisestään. Vaikka koen ymmärtäväni somen toimintaa laajasti, en jostain syystä ollut ajatellut esimerkiksi Googlen ehdottavan meille hakusanoja sijainnistamme riippuen. Dokumentissa nostettiin esimerkkinä ilmastonmuutos (tämä kohta näkyy jo trailereissa). Joissain kaupungeissa hakusanalla ”Climate change” Google ehdottaa jatkoksi ”is a fraud” (=huijaus), kun taas toisaalla ”is true” (=on totta). Näin keittiöpsykologina voisin todeta, että kyseisellä vahvistetaan ihmisten kuplia ja vastakkain asettelua. Mieleeni heräsikin kysymys, että kuinka paljon todellisuudessa itse voimme kuplaamme vaikuttaa?

Henkilökohtaisesti kuplan niin sanottu ”tiedostamaton” vahvistaminen saa itseni huolestumaan etenkin oman egon pönkittämisen näkökulmasta. Mikäli ihmiselle syötetään samaa ajatusta tarpeeksi kauan, huomaamatta, näkisin että on huomattavasti haastavampaa hahmottaa muita näkökulmia. Olemmeko avoimia keskustelulle ja avartamaan näkemyksiämme? Vai keskitymmekö etsimään oman kuplamme pönkitystä ja suljemme muut pois? Koska somekin syöttää meille ajatuksiamme tukevaa tietoa, niin ”sen on pakko olla oikea mielipide”?

Summasummarum; Positiivisesti haluan yhä uskoa vapaaseen tahtoon. Ja onneksi testatessani itse hakusanaa ”ilmastonmuutos”, Google ehdotti minulle ensimmäisenä jatkoa ”uutiset” ja toisena ”Suomessa”. Huh! Mutta hetkinen… ovatko nuo uutiset nyt sitten niitä valeuutisia? 😀 😉 

******************************

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa – rehellisesti sanottuna en oikein tiedä tuliko tässä mitään uutta sanottua. Etenkään verraten ”Hyvä, paha ja some”-postaukseen. Mutta onko sillä aina niin väliä. Jos ei muuta niin toisto on ainakin oppimisen äiti, eikös näin sanota?

Oletteko katsoneet The Social Dilemma – dokumentin? Jos olette, niin mitä ajatuksia se teissä herätti?

Aurinkoa viikkoon!

xx Krista

Nyt soi: Scars to Your Beautiful – Alessia Cara 

Lue myös:
Hyvä, paha ja some
Tavallinen (ja inhimillinen) elämä
Pysähtymisen merkityksestä