Kotiuduimme Costa Ricasta tasan viikko sitten. Aika tuntuu huomattavasti pidemmältä, kun ottaa huomioon mitä kaikkea onkaan jo tullut Suomessa tehtyä. 

Viime viikko vierähti nopeasti työhön palaillessa, herra aviomiehen synttäreiden hulinoissa ja samalla Vapun riennoissa. Kävimme myös katsomassa asuntoa ja teimme tarjouksen. Nyt onkin se tilanne, että oma asuntomme humpsahtaa myyntiin todennäköisesti viikon sisällä.

Johan on. 

Nyt kuitenkin päätin ottaa hetken hengähdystauon ja istahtaa blogin äärelle. Edes hetkeksi. Costa Rican postauksia on tiedossa useita, sillä reissua ei mitenkään voi tiivistää yhteen tai kahteen postaukseen. Pohtiessani, miten haluaisin kokemuksistani alkaa kertomaan, nousi ajatus mieleeni yllättävän nopeasti – haluan kuvata teille ensimmäisenä Costa Rican reissumme lyhyesti tunnetiloina.

Mitä kaikkea sitä tulikaan tunnettua?

Hellyyttä (ja helpottuneisuutta)

Costa Rican pääkaupungin San Josén lentokentän aitojen ulkopuolelle oli kokoontunut paikallisia perheitä katsomaan koneiden laskeutumista ja nousua. Koneemme renkaiden osuttua maan pinnalle huomasin perheiden heiluttavan meille. Siinä hetkessä silmäkulmani kostuivat – tunsin olevani tervetullut. Heilutin takaisin, vaikka eivät he todennäköisesti käsieni liikettä nähneet.

Lentomme Costa Ricaan oli turbulenssin täyteinen. Paikallisten hymyt ja heilutukset lämmittivät tämän myötä helpottunutta sydäntä vielä entistä voimakkaammin.

Väsymystä ja ärtymystä

Saapuessamme San Josén hotellille, olimme väsyneitä. Niin minä kuin herra aviomies. Kumpikaan meistä ei saanut nukuttua lentokoneessa (taaskaan). Väsymys jatkui myös seuraavina päivinä, kunnes noin kolmantena päivänä aloimme tuntemaan olomme normaaliksi. Jetlag ei kuitenkaan ollut pahimmasta päästä, mutta epäilen omalla kohdallamme takana olevien hektisten aikojen vaikuttaneen väsymyksemme tasoon.

Ärtymystä tunsimme vahvimmin vasta paluulennolla, Amsterdamin lentokentällä. Vaihtoaikamme Helsingin jatkolennolle olisi normaalisti ollut riittävä, mutta tällä kertaa odotimme turvatarkastuksen jonoissa tunnin. Jonkinlaisen lakon takia virkailijat eivät asialle mitään voineet, vaikka minä (ja moni muu) yrittivät käydä kysymässä olisiko mahdollista päästä jonojen ohi. ”Sorry no can do, just stay in the line.”

Lopulta juoksimme normaalisti 20 minuutin kävelymatkan 5 minuutissa ja ensimmäistä kertaa kuulimme nimiemme kaikuvan lentokentän kaiuttimista. Ehdimme paluulennollemme Helsinkiin juuri ja juuri. Ja lopulta koneen lähtö myöhästyi puoli tuntia 😀 No sellaista se on, matkustaessa sattuu ja tapahtuu!

Uteliaisuutta

Costa Rican ainutlaatuinen luonto sai olon uteliaaksi. Nukkuuko tuolla puussa laiskiainen, onkohan lehden alla skorpioni, kuinka lähelle tuo apina uskaltaa oikein tulla. Jokaisen kulman takana vaikutti odottavan uusi seikkailu, joka odotti löytäjäänsä. Lisäksi tunsin uteliaisuutta paikallista kulttuuria kohtaan. Tiesittekö, että Costa Rican suurin vientituote ovat lääkinnälliset laitteet (medical devices)? Minä en.

Samanlaista uteliaisuutta olen yrittänyt ylläpitää myös Suomessa. Ei ole aivan yhtä helppoa kuin kotikulmilta pois oltaessa, mutta yritystä ainakin löytyy.

Mitä kaikkea sitä voikaan löytää, jos vain avaa silmänsä ja katsoo ympärilleen.

Hermostuneisuutta, jännitystä ja voitonriemua

Reissulla ylitin oman mukavuusalueeni useaan otteeseen. Suurin ylitys oli ehdottomasti osallistuminen ”Lost Canyon”-aktiviteettiin, josta kerron varmasti lisää myöhemmin erillisessä La Fortuna-alueen postauksessa. Lyhyesti kuvattuna aktiviteetissa laskeuduttiin kallioita alas, patikoitiin sademetsässä ja liidettiin vaijerin varassa lyhyitä pätkiä. Pelkään jonkin verran korkeita paikkoja, joten siinä kohtaa kun laskeuduin alas 63 metrin korkeudesta (alla oleva kuva) oli oloni kuin Tapparan joukkueella jääkiekon mestaruutensa voiton jälkeen.

Vapautta ja kiitollisuutta

Costa Ricassa tunsin olevani vapaa. Tai siis Suomessakin tunnen olevani vapaa, mutta Costa Ricassa tunne vapaudesta sai eri raamit. Tunsin olevani vapaa odotuksista, saatoin vain nauttia hetkestä. Paikallisten rento, luontoa arvostava ja elämästä nauttiva asenne tarttui nopeasti.

Uusien kulttuurien kohtaamisessa on aina jotain vapauttavaa – sitä katsoo oman kuplansa ulkopuolelle ja näkee elämän eri perspektiivistä. Tunsin vapauden ohella kiitollisuutta siitä, että minulla oli mahdollisuus reissulle lähteä. Niin taloudellisesti, ajallisesti kuin muutoinkin. Matkustaminen ei ole itsestäänselvyys, enkä halua koskaan sitä itsestäänselvyytenä pitää.

Tällaisia turinoita tähän maanantaihin – palataan asiaan hieman kattavampien postausten merkeissä. En uskalla luvata suuria, mutta eiköhän tässä parin viikon sisällä ala postauksia tupsahtamaan. 😉

Aurinkoa viikkoon teille aivan jokaiselle!

xx Krista

Nyt soi: Lola – Camila Cabello 
”Nobody’s listening, so she won’t speak, won’t speak // All of those dreams are fading slowly, slowly
She knows the stories ’bout the police, police // That’s just the way it is, so don’t speak, don’t speak”

Lue myös:
Mikä siinä matkustamisessa oikein viehättää?
Tarinoita matkakuvien takaa
Matkakuumetta ja lähtöjännitystä