Se olisi lokakuu sitten. Miten hurjaa, että välissä on enää marraskuu ja sitten onkin joulukuu? En käsitä miten nopeasti vuosi on jälleen kääntynyt syksyksi ja pian kohti talvea. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee sitä nopeammin päivät vierivät.

Toisinaan ajan nopeasti eteneminen ahdistaa – mitä enemmän vuosia kertyy mittariin, sitä vahvemmin ne ihanat naisen biologiset faktat alkavat pyöriä mielessä. Olen kuluneen vuoden aikana alkanut pohtimaan sellaisia asioita kuten perheen perustaminen ja ns. juurtumista paikoilleen. Asioita, joille en esimerkiksi vuosi, pari sitten antanut lainkaan tilaa ajatuksistani. Silloin ne tuntuivat niin kovin kaukaisilta ja ahdistavilta. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, tuntuvat ajatukset yhä todella kaukaisilta, enkä usko niiden olevan ajankohtaisia vielä vuosiin. Aika ei ole vielä oikea, sanoivat tilastot tai biologisen kellon kauhistelijat mitä tahansa. Ymmärrän myös olevani etuoikeutetussa asemassa – itsemääräämisoikeus ei ole itsestäänselvyys jokaisessa maailman kolkassa. Edelleenkään.

Juurtuminen käsitteenä on todella haasteellinen termi, sillä jokainen kokee sen niin omalla tavallaan ja ajatus tästä muuttuu elämän varrella. Jos oikein filosofiseksi ryhdytään voitaisiin pohtia onko edes olemassa sellaista käsitettä kuin juurtuminen tai ovatko ihmiset ehkä aina juurtuneita johonkin. Onko se edes oikeasti mikään käsite vai ihmisen luoma harha? Mutta tässä tapauksessa postaus ei loppuisi ikinä ja olisin vain enemmän jumissa omien ajatusteni kanssa 😀 Koitan nyt pysyä omissa ajatuksissani enkä lähteä tutkimaan universumin outouksia.

Helpoin tapa kuvailla _omaa_ ajatustani juurtumisesta on vertauskuvallisesti puu, joka on kasvattanut syvät juuret eikä liikahda minnekään. Sellainen vanha kunnon tammi. Kunnes sitten eräänä päivänä se kaatuu kumoon ja kiertokulku alkaa alusta.

Karusti kärjistettynä on ihmisiä, joiden unelmana on saavuttaa jotain yhtä pysyvää kuin mitä tammi kuvastaa. Elää sitten elämänsä onnellisena loppuun asti samassa paikassa, samassa ammatissa, tyytyväisenä oloonsa. Sitten on ihmisiä jotka ahdistuvat pelkästä kuvauksesta, juoksevat sitä karkuun kuin Usain Bolt konsanaan. Heille juurtuminen yhteen paikkaan kuvastaa ”vapauden” menettämistä. Onnea ovat vaihtelu, uudet kuviot, erilaiset mahdollisuudet. Toki kumpikaan ajattelumalli ei sulje toistaan täysin pois – sitä voi haluta saavuttaa jotain pysyvää ja silti pomppia ympäri maapalloa. Enkä muuten ala nyt edes puhumaan vertaisryhmien merkityksestä. En ole filosofi enkä psykologi, joten tämänkin osalta *skip*. Voi vitsit miten monta postausta saataisiinkaan eri näkökulmista tästä aiheesta 😀

Mutta tiedätkö mikä on mahtavaa? Haluat sitten olla tuo tammi tai juosta ajatusta karkuun kuin Usain Bolt – kumpikin on nykyisin aivan yhtä ok. Itse kallistuin aikoinani enemmän jälkimmäiseen ryhmään, mutta nyt olen huomannut liikkuneeni pari astetta kohti tammea. Toki välillä sitä tuntee olevansa jumissa, tällainen futuristi ja haaveilija kun olen. Noina hetkinä henkinen aste heilahtaa taas Usain Boltin suuntaan ja kirmailen omissa ideoissani.

Ja kyllä aina löytyy miljoona eri astetta taulukosta kun minä olen kyseessä. En usko pelkkiin ääripäihin, aina on välimuotoja!

Joku toinen voi nyt pyöritellä silmiään ja nauraa, että ”nainen, sinähän olet malliesimerkki juurtumisesta ja tammesta”. Onhan minulla aivan ihana herra aviomies, omistusasunto ja vakituinen työ ysistä viiteen. Jos oikein ”vanhojen aikojen ihannetta” ajatellaan, niin kuviosta puuttuisi enää lapsi ja oma piha. Itsekin olisin nähnyt tilanteessani olevan ihmisen aikoinaan samalla tavalla, aikana jolloin vauhtia riitti ja kirjaimellisesti sinkoilin paikasta toiseen. Todennäköisesti olisin myös nauranut ”just joo”, jos joku olisi väittänyt olevani tässä tilanteessa vuonna 2019. Tuolloin olin aivan varma, että lapsuudessa asettamani ajatus avioliitosta 26-vuotiaana ei tulisi toteutumaan. Saati, että minulla olisi omistusasunto, se ei ole koskaan ollut tavoitelistani kärjessä. Prioriteettien vahvassa kärjessä heiluivat (ja heiluvat yhä) matkustelu, vaihtelu, kehitys ja ura. Asunto sitten joskus, kuka tietää milloin. Ei kiirettä.

Mutta niinpä vain unelmieni kumppani asteli elämääni hetkenä, jolloin vähiten sitä odotin ja häitä tanssahdeltiin alkuperäisessä ”aikataulussa”. Kuulostaapa mukavalta haha. Mutta niin vain kävi! Samoin asunto tupsahti eteemme puoli vahingossa, innostuimme ja pistimme tarjouksen menemään hetken mielijohteesta. Vaikkei tuolloinkaan omalla asunnolla ollut mikään kiire. Elämällä on tapana heitellä kortteja eteen, mutta se on sitten oma valinta, nappaako niistä kiinni vai ei.

Mutta koenko olevani juurtunut yhteen paikkaan? Toisaalta kyllä, mutta toisaalta sitten taas en. Vaikka elämässäni on monta ns. ”pysyvää” tekijää, olen silti pohjimmiltani yhä se tyttö, jolla on miljoona ideaa, unelmaa ja tavoitetta. Kuka aika ajoin pohtii mihin sitä sitten menisi tai minkäs uuden harrastuksen/koulutuksen sitä aloittaisi. Kenen prioriteetit ovat pysyneet samoina, mutta niitä tukemaan on  saapunut hieman eri sävyjä asunnon ja avioliiton muodossa. Jos ennen itselleni ”negatiivissävytteinen” juurtuminen tarkoitti omistusasuntoa ja arkisin ysistä viiteen  työtä, niin nykyisin nämä ovat minulle onnellista arkea. Ymmärrän myös, että jos haluan muutosta, tulee minun itse toimia sen eteen. Tietysti ”pysyvät” tekijät rajaavat hieman omaa liikkumisaluettani, mutta koen sen itseasiassa olevan todella hyvä ja kehittävä asia. Enpä olisi uskonut sanovani tuota koskaan ääneen haha. Säännöllisin väliajoin tosin turhaudun, kun en voi esimerkiksi ostaa ensimmäistä lippua Uuteen-Seelantiin ja muuttaa sinne. Kärjistetty esimerkki, mutta nappaatte  varmaan pointin. 😀

Mikä sitten merkitsee itselleni juurtumista, joka on vasta viime vuotena saanut paikan ajatuksistani? Mitä tarkoittaa just se juurtunut käsitteenä, jonka koen vielä kovin kaukaisena enkä ajankohtaisena? Tällä hetkellä se merkitsee itselleni sitä rivi-/omakotitaloa omalla pihalla, jossa lapsi juoksentelee. Perhettä, johon kuuluu myös kolmas, pienempi osapuoli. Nyt joku osoittaa minua syyttävällä sormella ja sanoo itsekkääksi. Suomen syntyvyys laskee koko ajan, kuka maksaa tulevaisuudessa eläkkeet ja niin päin pois. Ja kyllä, olen itsekäs. Mutta mieluummin olen itsekäs nyt, kuin lapsen saamisen hetkellä. Tietysti vanhemmuuteen kasvaa, ihminen on aina jollain asteella itsekäs, eikä sitä voi tietää onko koskaan ”valmis”. Mutta haluan kokea olevani edes 70% sinut ajatuksen kanssa, enkä toimia ainoastaan yhteiskunnan painostuksesta. Ymmärrän, että kaikilla naisilla ei ole samaa valinnan mahdollisuutta, vaan aikataulun määrittelevät ulkoiset tekijät. Olenkin kiitollinen omasta henkilökohtaisesta tilanteestani ja että asun maassa jossa, ainakin tällä hetkellä, voi itse vaikuttaa. Sekä tietysti kiitollinen kumppanista, jonka kanssa kuljetaan samalla sivulla. Sekään ei ole itsestäänselvyys.

Tiedostan vallan hyvin oman pihan ja lapsen olevan joskus onnellista arkipäivääni. Toivon mukaan, eihän sitä koskaan voi olla varma saako edes lapsia tai onko varaa ostaa asuntoa omalla pihalla.  Elämä on epävarmaa. Syvällä takaraivossani hieman jopa odotan noita aikoja. Sitten kun sen aika on tai jos se on koskaan mahdollista. Tiedostan, että tuolloin naureskelen tälle tekstille – aivan kuten nyt hymähtelin omille ajatuksilleni vuosia takaperin. Nuoremman Kristan mielestä tämän päivän Krista on aivan auttamattoman juurtunut tyyppi.

Pohdinnan tulos? Ehkä sellainen väärällä tavalla, ahdistavalta tuntuva juurtuminen on ennen kaikkea mielentila ja sidottuna elämäntilanteeseen. Eikä juurtumisessa ole mitään vikaa, kuten sanottu halusit sitten olla tammi tai et niin molemmat ovat täysin ok. Niin kauan kun koet itse vaikuttavasi siihen mitä teet, missä olet ja olet onnellinen omassa elämässäsi, ei sitä edes näin aikoinaan juurtumista karkuun juossutkaan huomaa juurien kiinnittymistä. Eikä se tunnu ahdistavalta.

Se tuntuu elämältä. Ja sitähän tämä kaikki vain on. Elämää.

Plus koska emme ole puita, vaan ihmisiä, voimme aina kiskaista ne juuret pois ja lähteä juoksemaan pallon ympäri. Vertauskuvallisesti. 😉 

Nyt on sellainen fiilis että tämä postaus on yksi sillisalaatti, toivottavasti pysyitte kärryillä! 😀 Millaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on – tammia, ”Usain Bolteja” vai jotain siltä väliltä?

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin, kuulemisiin!

xx Krista

Lue myös;
Bussimatkan ajatuksia
Ihan(an) tavallinen arki
Kun seinät kaatuvat päälle; lähde ulos
Mitä tapahtui lapsuuden unelmille?