Päiväsi on ollut pitkä. Aivan liian pitkä. Olet nukkunut huonosti muutamana viimeisenä yönä ja päivän pienimmätkin vastoinkäymiset saavat uudet mittasuhteet. Muun muassa bussin odottaminen viiden minuutin ajan kylmässä tihkusateessa tuntuu ikuisuuden kestävältä piinalta. Odotat vain, että pääset kotiin ja kaatumaan sänkyyn – josko uni tänä yönä tulisi. Saisit viimein levättyä ja aivot nollaantuisivat. Edes hetkeksi.
Kellon lyötyä 22:00 kömmit sänkyyn lähes riemusta pomppien – viimein kello on tarpeeksi paljon, pääset nukkumaan! Koska ethän aiemmin voinut pompata peiton alle, yöllä heräämisen riski olisi ollut tällöin liian suuri. Ja sinä haluat minimoida riskit, haluat nukkua aamuun asti. Kaivaudut syvälle peiton uumeniin ja näet jo silmissäsi miten heräät aamulla virkeänä. Aivan kuin se sanonnan kuuluisa peipponen. Ihanaa.
Olet valmis nukahtamaan, hymyilet tyytyväisenä olotilallesi ja odotat Nukkumattia kumauttamaan sinulta tajun kankaalle.
Hetken. Sitten toisen.
Tunnin päästä pyörit sängyssä, mikään asento ei tunnu hyvältä. Tyyny on liian matalalla, tarvitset toisen. Mutta toinen tyyny on liikaa, niskat menevät jumiin. Viskaat toisen tyynyn pois ja ruttaat yhden tyynyn korkeammaksi mytyksi.
Tik tak, tik tak.
Silmäsi ovat suljettuna, koitat hengittää tasaisesti. Luitkohan jostain, että se auttaa jos makaa selällään ristii kädet vatsan päälle? Koitat kikkaa. Ja tunnet olevasi kuin vampyyri. Käännyt takaisin kyljelle tuhahdellen. Tunnet miten sydämesi lyöntitiheys kiihtyy, koitat pysyä rentona.
Tik tak, tik tak.
Kuulet kellon tikityksen. Olohuoneesta. Vai onko se sittenkin naapurin kello? Olisi nyt edes vähän hiljaisempi. Haluat nukkua. Jokainen sekuntiviisari ääni muistuttaa sinua uhkaavasti lähestyvästä aamusta ja edustaa menetettyä unta. Korvatulpatkin ovat kateissa.
Tik tak, tik tak.
Yhtäkkiä mielesi sopukoilta kajahtaa ”Ayyyee macarena!” ja päähäsi pamahtaa miljoona ajatusta sekä ideaa. Pitäisikö ostaa liput takaisin Kanadaan ja muuttaa sinne? Alat unelmoimaan elämästä aavan meren tuolla puolen ja toteat samalla katuvalojen paistavan suoraan silmiisi sälekaihtimien läpi. Tai niin kuvitellet, avatessasi silmät on huoneessa hämärää. Muttei kuitenkaan tarvittavan säkkipimeää. Onneksi silmälaput ovat tyynysi alla, pistät ne silmille.
Pyörit sängyssä vielä hetken, kunnes teet virheen. Nostat silmälaput silmiltä ja katsot kännykän näytöltä mitä kello on.
…. 01:30 …
Voi jumpe. Lasket kännykän alas ja koitat rentoutua. Tuskahiki alkaa valumaan otsaasi pitkin ja rintaasi ahdistaa. Tunnet sydämesi lyönnit nyt todella vahvasti. Ahdistus valtaa kehon, koitat hengittää rauhassa. Saatkohan sydänkohtauksen? Siltä ainakin tuntuu, sydämestä kouraisee useaan otteeseen kipeästi.
Lopulta raahaudut kiukkuisena olohuoneen sohvalle. Jossa nukahdat lopulta jossain kohtaa tyynyä halaten.
Olen koko elämäni säännöllisen epäsäännöllisesti kärsinyt uniongelmista. Pahimmillaan uniongelmat olivat lukiossa, jolloin harmittavan useat päivät menivät vain parin tunnin yöunilla. Yhdessä vaiheessa en nukkunut edes paria tuntia, unettomuudesta tuli oravanpyörä joka paheni jännittäessäni tulevaa yötä jo etukäteen. Muistan ikuisesti kun kaverini totesi ”Voi ei” nähdessään minut ja tummat silmäpussini yhtenä koulupäivänä. Juuri tuo ”voi ei” kuvastaa olotilaani noina aikoina – väsynyt, epätoivoinen teini kuka vain yritti puskea eteenpäin.
Lukiossa unettomuus laukaisi yölliset paniikkikohtaukset, jotka lisäsivät unettomuuden tuomaa ahdistusta. Ahdistuksen rinnalle nousi kuolemanpelko. Äiti saikin rauhoitella hysteeristä teinityttöään useaan otteeseen keskellä unettomia öitä. Olin varma etten enää koskaan nuku hyvin ja saan lopulta sydänkohtauksen. Kiitos äidin, pysyin kuitenkin jotenkuten järjissäni. Ihmettelen tosin, miten hän jaksoi pysyä aina tyynenä ja pysyi järjissään. Ainakin hän esitti hyvin.
Myös tänä päivänä on aikoja, jolloin nukun huonosti. Postausidea tulikin siitä, että pari viime yötä ovat menneet sängyssä pyörien ja sunnuntai-maanantai yönä muutin sohvalle 01:00 kieppeillä. Lisäksi on enemmän sääntö kuin poikkeus, että jos edessä on jokin erikoinen tapahtuma mihin täytyy herätä ajoissa, en tule nukkumaan kuin maksimissaan muutaman tunnin. Muun muassa rippijuhlat, vanhojen tanssit, ylioppilasjuhlat ja viimeisimpänä häät ovat menneet noin 2-4 tunnin yöunilla. Nuorempana stressasin tästä todella paljon, nykyisin en enää jaksa. Silmäpussit saa aina peitettyä, on siitä ennenkin selvitty ja hauskaa on ollut.
Isoin askel itselleni uniongelmien selättämisessä tai oikeastaan hyväksymisessä oli sisäistää hokema, josta äitini piti kiinni rauhoitellessaan minua keskellä yötä.
”Ihminen nukahtaa kun on tarpeeksi väsynyt. ”
Nuorempana inhosin lausetta yli kaiken. Koko sydämeni pohjasta. Siinä kohtaa kun oli useampana yönä nukkunut vain pari tuntia ja tuleva yö ahdisti jo rinnassa, tuntui lause ilkeältä piikiltä. ”Mutta minä olen jo tarpeeksi väsynyt!” teki mieli huutaa ja purskahtaa itkuun.
Muutama vuosi takaperin kuitenkin tajusin, että kuten monessa asiassa, myös tässä äiti oli oikeassa. Ihminen nukahtaa kun on tarpeeksi väsynyt. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö olisi tarpeeksi väsynyt useamman huonosti nukutun yön jälkeen. Päinvastoin, väsynyt on varmasti ja pitkään jatkuneena unettomuus on vakava terveyteen sekä elämänlaatuun heijastuva ongelma. Äitinikin tiesi tämän. Toteamuksen tarkoitus ei ollut vähätellä oloani vaan tuoda uskoa huomiseen. Luoda valoa tunnelin päähän.
Nykyisin ajattelen kyseistä ”mantraa” aina unettomina öinä. En enää piiskaa itseäni jos en nukahda, olen armollisempi. Kyllä kaikki aina järjestyy ja tähänkin asti on selvitty. Ja jos jokin positiivinen puoli unettomuudessa on niin se, että kun viimein nukkuu edes 6-7 tuntia on olo kuin voittajalla.
Mitkä ovat sinun apukonstisi uniahdistuksessa selviämiseen?
Kauniita keskiviikko-unia! Ja tsemppiä kaikille unetonta aikakautta eläville <3
