Sateen keskellä


Matkalla kotiin, kaukana jyrähtää.

Kiirehdin kohti bussipysäkkiä. Vaikkei minulla ole edes kiire. Muutaman metrin päässä pysäkistä taivas aukeaa ja vesisade kastelee maan sekä kaduilla kulkevat ihmiset. Itsekin saan sateesta osani ja tunnen miten luonnonkihara tukkani villiintyy. Seison liikennevaloissa ja hyväksyn pisarat hiuksillani. En välitä vaikka kastun, kohta olen kotona ja bussipysäkin katoksen alle vain muutama metri. Vesisade tuntuu sitäpaitsi raikkaalta kasvoilla ja kesäinen ilma hellii yhä lämmöllä.

On helppo hengittää.

Osa ympärillä olevista ihmisistä juoksee sateensuojaan lähimmän katoksen alle, osa jatkaa kävelyä määrätietoisesti kohti määränpäätään. Eikä sitä aina muutakaan voi, joskus on vain kuljettava eteenpäin säästä riippumatta. Aina ei ole poutasää ja olisihan jatkuva pouta puuduttavaa pitkän päälle.

Lippispäinen, ala-asteikäinen poika karjaisee kaverilleen ”JES!”. Huutomerkki, huutomerkki, huutomerkki ja tuuletukset päälle. Aivan kuin ukkoskuuro olisi paras asia koko päivässä. Ihailen hänen riemuaan ja tunnen sen kevyesti omassa sydämessäni asti. Samaa bussia odottavat mummot puolestaan säpsähtävät uutta, lähempänä kuuluvaa jyrähdystä ja katsovat harmaalle taivaalle silmät pyöreinä, hetken päästä kuitenkin jatkaen jutteluaan hyväntuulisina.

Pistän pieni hymy huulillani kuulokkeet korvilleni ja painan PLAY jatkaen listasta johon jäin viimeksi. Kuulokkeissa kaikuvat pian sopivan kaihoisat ja syvät soundit, aivan kuin Spotify osaisi jo aistia kuuntelijan olotilan ja määrittää musiikin sen pohjalta. Miten mahtavaa tuollainen olisikaan? Tosin tässä tilanteessa vaadittaisiin myös, että tarvittaessa musiikki pystyisi kuljettamaan surusta kohti iloa,  vihasta kohti armoa. Muutoinhan ihminen saattaisi juuttua yhteen tunnetilaan, mikäli ei vaihtaisi kappaleita itse. Ei käsittelisi tai kokisi musiikin kautta muita tunteita.

Onneksi biisejä voi vaihtaa omatoimisesti.

Ihmetellessäni ympärillä kulkevia ihmisiä ajattelen, miten eri tavoin sitä voikaan kokea saman asian. Ja miten olosuhteet vaikuttavat käytökseen ja tunteisiin. Jos olisin ollut matkalla tärkeään tapaamiseen tai kohti töitä olisi reaktioni ollut sateeseen täysin päinvastainen. Todennäköisesti olisin kironnut mielessäni ja tallannut kiukkuisesti menemään. Ottanut jo ennen sateen alkua muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseni mukamas nopeammin perille ja juuttunut kuitenkin liikennevaloihin. Siinä hetkessä vaikka takaraivossa tietäisin illalla nauravani tilanteelle, kastuneille vaatteilleni ja pörröpäälleni, ei ajatus auttaisi muuttamaan fiilistä. Ja se olisi täysin ok, aina ei tarvitse ajatella ”kaikki riippuu näkökulmasta”.  Kuten sateelle, myös eri tunteille on aikansa ja paikkansa.

Positiivisuus on mahtava juttu, silloin kun siitä ei ota turhaa painetta.

Pian bussi jo kaartaa eteeni ja hyppään kyytiin. Tuijottelen lasiin tulevia vesipisaroita ja pyörittelen päässäni päivän tapahtumia. Ennen kotiovea sade onkin jo loppunut ja myönnän olevani hieman pettynyt. Olin jo aivan valmis laittamaan vaatteeni suoraan pyykkinarulle kuivumaan.

Huippua viikkoa kaikille! 

Ps. Olen todennut, että paras sateen karkoittaja on mukana kulkeva sateenvarjo. Silloin tietää kolmessa tapauksessa neljästä, ettei varmasti sada. Jos varjo jää kotiin niin sade-ennusteet osuvat 120% varmasti kohdilleen. Ainakin omalla kohdallani, heh, mutta joskus on hyvä ottaa tietoinen riski ja jättää tarkoituksella varjo kotikoloon ja ottaa päivän sääennuste vastaan sellaisena kuin se on.

PPS. Kuva ei liity tapaukseen, vaan on viime vuoden New Yorkin matkalta jossa _todellinen_ seuraavan asteen  ukkoskuuro yllätti. Tämän päiväinen 20 minuutin versio ei ollut mitään verrattuna usean tunnin kestävään myräkkään, jossa sateenvarjostakaan ei ollut apua. 😀

hyvinvointi oma-elama ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *