Sheivaamisen sietämätön ketu.. keveys

Jos jotain inhoan, niin sheivaamista.  Etenkin säärien, graah, on siinäkin hullun hommaa.

Tänä kesänä sheivaamisen sietämättömältä keveydeltä ei ole helteiden vuoksi voinut välttyä – +30 asteen lämpötiloissa mieluummin vetäisen jalkaani shortsit tai hameen kuin tukahdun helleaaltoon karvasäärieni vuoksi. Tosin pakko myöntää, että kesä 2018 oli ehdottomasti midi- ja maksimittojen kulta-aikaa, kuten myös liehuvien housunlahkeiden. Miten mainio keksintö nuo leveälahkeiset, tuulessa vapaasti liehuvat housut joiden hienoa muotinimikettä en nyt millään saa mieleeni …. But you know what I mean! Sheivaajan vihaajan pelastu.

Toki nykypäivänä sheivaamatta jättäminen on ihan ok ja olen yrittänyt tällä selitellä itselleni, että ei niitä sääriä tarvitse joka toinen päivä sheivata (aivan kuten näin toimisin….). Olen aallonharjalla karvojeni kanssa! Mutta pakko myöntää – vaikka vihaan sheivaamista rakastan sileitä sääriä. Kun mikään ei pistele, ah. Tosin eivät karvaiset sääret muilla haittaa, en kiinnitä asiaan huomiota, vaikka itselläni huomaan jokaikisen minikarvan. Loogista hei. 

(Yllä kuva eräästä kauniista kesäpäivästä kun jumpsuit pelasti sheiveriltä. Krista 100, sheiveri 0 woop!)

Sheivaamisen aloittaminen on itselleni aina minimissään viiden päivän projekti. Ensin huomaan, että oho ovatpa karvat kasvaneet.

Ja annan asian olla.

Seuraavaksi pohdin sohvalla rötvätessäni, että törröttävätpä karvat rumasti.

Ja annan asian edelleen olla.

Tämän jälkeen vuoraudun, kotonakin, pitkiin lahkeisiin. Tässä vaiheessa olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että jos en näe karvoja ei niitä ole. 

Jaaa…. Annan asian olla. 

Hyväksyn kohtaloni yleensä vasta siinä vaiheessa, kun tiedossa on jokin sosiaalinen meno, ulkona on liian lämmin sukkahousuille ja haluaisin pukea ylleni kauniin mekon kaapista. Hyväksyminen ei johda automaattisesti tekoihin, ehei. ”Itse akti” tapahtuu yleensä vasta noin menoa edeltävänä vuorokautena, tai noh, muutamaa tuntia ennen ovesta ulos astumista. Kerran lykkäsin sheivaamista aina siihen asti, että aikaa oli enää puoli tuntia. Aloin höylätä hätäisesti ja varmaan on sanomattakin selvää, että se oli virhe. Mieluummin sänkisääret kuin höylän aiheuttamat punaiset jäljet pohkeissa. Virheen olen toistanut useasti, mutta onhan se hyvä toistaa virhe jotta yhä tietää ettei kyseinen toiminto edelleenkään kannata. Sillä tavalla varmistaa, että asia on yhä ennallaan. 

Onneksi nyt on syyskuu ja säät viilenneet. Voi huoletta antaa karvojen kasvaa ja vuorautua pitkiin housuihin tai sukkahousuihin. Kotona voi vetäistä jalkaan ne mukavimmat kollarit ja hautautua vaikka viltinkin alle. 

Ja ehkä silloin tällöin kaivaa sen sheiverin esiin ja samalla mutista kiukkuisesti miten ensi vuonna varmasti menee sokerointiin.

Se jää nähtäväksi.

Leppoisan karvaista torstai-iltaa!

Kuva: Antti L.