”When in doubt, laugh it out”

Jos jotain toivon, niin sitä etten koskaan menetä kykyä nauraa itselleni. Maailman rauhan ja rakkauden lisäksi.

Elämässä on vaiheita joina raskaat asiat kasautuvat yhdeksi möröksi sisimpään, saaden mielen mustaksi. Joskus olotila ajautuu siihen pisteeseen, että haluaisi vain huutaa olotilan ulos sisältään. Mieluiten omassa yksinäisyydessään, järven rannalla, kaukaisuuteen tuijottaen. Niin ettei kukaan kuulisi.

Itse lähden raittiiseen ulkoilmaan kun seinät kaatuvat päälle. Se on tainnut tulla kaikille jo tässä postausten myötä selväksi, aina pauhaamassa ulkoilman ja liikkumisen merkityksestä 😀 Hakeudun mieluiten vesistöjen läheisyyteen, koska kyseinen elementti rauhoittaa ja saa oloni nopeasti tasoittumaan. Veden äärellä ja raittiissa ilmassa asiat aina loksahtelevat paikoilleen ja omiin mittasuhteisiinsa, on helpompi hengittää.

Joskus olen tuijotellessani merta ajatellut, että nyt minä huudan. Aivan varmasti. Päästän kaikki negatiiviset tunteet ulos.

Kuitenkin siinä ”totuuden hetkellä” mieleni heittää vastareaktion.

En huuda, en kilju.

Minä nauran.

(Ja ehkä saatan hyppiä pari kertaa tasajalkaa, sen kun osasin jo lapsena hyvin.)

Joku saattaa kohottaa nyt kulmiaan siellä ruudun toisella puolella ja ajatella, että mitäs ihmettä. Miten sitä ensin meinaa huutaa ja lopulta nauraa?

Vastaus on loppujen lopuksi aika simppeli. Nauran tilanteen elokuvamaisuudelle ja sen myötä hetken tragikoomisuudelle. Nauran itselleni, maailmalle, elämälle. Siinä minä, yksi ihminen tässä maailman suuressa kaikkeudessa, seisoisin rannalla ja huutaisin. Oman elämäni elokuvatähtenä, eikä olisi edes kuvausryhmää! Säikäyttäen lokit, kalat ja muut asukit, jotka eivät ole tehneet mitään väärää. Visualisoin tilanteen mielessäni niin elokuvamaisena ja todellisena, että lopulta kaikki purkautuu ulos nauruna. Vaikuttaa ulkopuolisen silmiin varmaan yhtä hullulta kuin huutaminen, mutta mieluummin sitä nauraa kuin huutaa. Tai no kummallekin on aikansa ja paikkansa. Ensisijaisesti kuitenkin valitsisin naurun.

Ja nauru auttaa. Lähes tulkoon aina. Nauru keventää oloa, saa tajuamaan omat kapasiteettinsa. Nauraessa sitä ymmärtää, että kaikki on  pohjimmiltaan ihan hyvin. Vaikka kultareunuksia tilanteesta joutuisi etsimällä etsimään ja haluaisi piiloutua maailmalta. Jossain siellä syvällä, pohjimmaisena on silti se ilo ja onni, josta niin paljon puhutaan.

Joskus täytyy vain kaivaa hieman syvemmältä ja löytää tilanteiden ”naurettava” puoli. Ja jos jostain voi huumoria repiä, niin itsestään – miksi ottaa itseään niin vakavasti, kun voi edetä pilke silmäkulmassa? Ei ole olemassa ihmistä, joka kulkisi elämänsä tepastellen  pehmeästi vaahtokarkkien päällä. Aina mahtuu mukaan pudotuksia, kolhuja ja kompastuskiviä. Ne kuuluvat elämään. Elämään, jossa on useita eri värejä ja joita muistelee sitten vanhana keinustuolissa naureskellen.

Toki on tilanteita, joista ei naurullakaan selviä ja jotka eivät tule koskaan naurattamaan. Mutta näillä on omat lukunsa elämämme kirjassa. Ja ne ovat yhtä tärkeitä kuin naurun aiheetkin.

Naurun täyteistä viikonloppua kaikille <3 

xx Krista

Lue myös;
Kun seinät kaatuvat päälle – lähde ulos
Perjantain ilon aiheita
Song For Friday – Another Day of Sun