Aku Louhimies joutui viime keväänä pyörremyrskyn silmään kun #metoo -kampanjasta voimistuneet naisnäyttelijät ryhtyivät kilpaa kertomaan kauheista kokemuksistaan kameran takaa. Louhimies istui lopulta A-studion piinapenkkiin syytettäväksi, pyysi anteeksi loukkaamiltaan henkilöiltä ja lupasi katsoa peiliin ja parantaa ohjausmetodejaan. Eikö tämä reiluuden nimissä riittänyt asianosaisille? Sara Rigatellille, #metoo -kampanjasta paljon uutisoineelle toimittajalle oli kuitenkin jäänyt jotain hampaankoloon. Hänelle ei todellakaan riittänyt. Louhimies on herran pieksut jatkanut uraansa ja vieläpä Lontoossa! Eihän #metoo -syytetty nyt noin vain voi livistää ja jatkaa elämäänsä. Homma pitää viedä loppuun. Muutama sähköposti Lontooseen ja Louhimies on pistetty sivuun ohjaustyöstään. Mikä oli Rigatellin motiivi? Sabotoida Louhimiehen uraa? Journalismin tarkoitushan on hakea tietoa, ei aiheuttaa seuraamuksia. Jotenkin on vaikea olla näkemättä, etteikö tässä olisi haettu jo tuomionsa kärsineelle lisätuomiota. Minulle tämä koko tapahtumaketju vain näyttäytyy yhtenä #metoo -kampanjan epäonnistumisesta. #Metoosta puheen ollen; lukaisin muuten tähän liittyen New York Timesista artikkelin (tänään luettavissa myös Hesarissa, jonka otsikko oli voitokas; yli 200 miestä irtisanottu tehtävistään #metoo -kampanjan seurauksena ja melkein puolet tehtävistä täytetty naisilla. Hurray! Pakostakin mietin, että #metoo on ollut tietylle ryhmälle ideologinen lottovoitto. Mietin myös moniko noista miehistä on saanut tilaisuuden puolustautua ja jos ovat, montaako heistä on uskottu? Vastassa on kuitenkin pyhääkin pyhempi, kärsinyt nainen. Siinä vaiheessa kompetenssilla ei ole väliä kun joku väittää valkoisen menestyneen miehen lähestyneen häntä epäsopivalla tavalla. Lopputili ja leima otsaan. 

Toinen Louhimiehen kaltainen keissi, tosin vielä vakavampia syytöksiä sisältänyt tapaus sattui 2009, kun Cristiano Ronaldo ja yhdysvaltalaisnainen viettivät iltaa Las Vegasilaisessa yökerhossa. Ronaldo siis kutsui Kathryn Mayorgan omaan seurueeseensa kattohuoneistoon ja myöhemmin poreammeeseen. Mayorgan mukaan Ronaldo raiskasi tämän naisen vaihtaessa vaatteita. Hän raportoi poliisille, asiaa tutkittiin ja nainen sai korvauksen vastaajalta, vaikka Ronaldo on jo silloin vahvasti kieltänyt syytökset ja epätodenmukaisen tarinaketjun. Mutta #metoo tuli ja Mayorga tuumi, että on tullut aika pistää päitä vadille kun viimeksi meni mönkään. 

Louhimiehen syyttäjät, Christine Ford ja Kathryn Mayorga; oletteko te esimerkkeinä tuleville sukupolvillemme vahvoista naisista ja tasa-arvosta? Eikö tämän päivän henkeen kuulu ihailla juuri vahvoja, Wonderwomanin kaltaisia naisia? Olisiko siis aika siirtää Wonderwomanista hieman vaikutteita tosielämään ja ryhtyä odottamaan sankarimaisempaa käytöstä myös #metoo -taistelijoilta? Kyseessä on kuitenkin aikuset naiset. Ei ole pakko syödä sitä oksennusta jos Louhimiehen Aku niin vaatii. Ei tarvitse kehittää itselleen elinikäistä traumaa yläasteikäisten poikien kähmimisestä kaljanhuuruisissa kotibileissä tai varsinkaan elää sitä uudelleen 36 vuotta jälkikäteen. Mitäpä jos kohdistaisimme kaikki voimamme eteenpäin menemiseen ja anteeksi antamiseen ja ennen kaikkea asioiden suhteellisuuden käsittelyyn? Näitä arvoja ja tällaista naiskuvaa minä ainakin haluan omalle tyttärelleni antaa. 

Lopuksi muuten suosittelen lämpimästi lukemaan To Kill a Mockingbird (löytyy Netflixistä myös elokuvana). Oikeussali-kohtaus symboloi hyvin sitä vastakkainasettelua, joka on äärifeminismistä johtuen kasvattanut kuilua miesten ja naisten välillä. Naisia on uskottava, miehet vaietkoon. Kuulostaa.. no minusta kaikelta paitsi tasa-arvolta.