Opiskelijamutsin häpeä ja syyllisyys

Minua ahdistaa raha. Ruma, häpeällinen raha. Olen roikkunut äitiysloman ajan valmistumisen rajamailla, yrittäen tehdä gradua niin paljon, kuin se nyt on ollut mahdollista. Valmistumisen pakko tuntuu koko ajan rintakehässä. Tai valmistumisen ja työllistymisen.

Ennen pienellä rahalla kitkuttaminen tuntui väliaikaiselta, ja ehkä ennen kaikkea asiaankuuluvalta osalta nuoruutta ja opiskelijaelämää. Nyt kun olen äiti, koen periaatteessa samassa tilanteessa olevani yhteiskunnan pohjakastia, ja näen rahan puutteen yhtäkkiä paljon minua määrittävämpänä ja häpeällisempänä asiana. En ole enää identiteetiltäni opiskelijatyttö, vaan nyt mä oon köyhän perheen äiti.

Olen kipeän tietoinen siitä, että jotkut äidit ovat tehneet kaiken paremmin: he asuvat omakotitalossa, voivat ostaa kalliita vauvantarvikkeita tarpeen mukaan, ja saavat olla äitiyslomalla tietäen voivansa sen loputtua palata työpaikkaansa. Äitiyspäivärahaa he saavat toki paljon enemmän kuin minä. Pienessä opiskelija-asunnossamme kuuntelen iltaisin yläkerran muikkelin biletystä ja tunnin kestävää panohuutoa, tuntien olevani epäkelpo luuseri. Ei se naapuri varmaan tajua, että joku yrittää nukuttaa alapuolella vauvaa. Eihän opiskelija-asunnoissa ole vauvoja.

Raha, jolla ei ennen ollut niin merkitystä, aiheuttaa nyt paljon murhetta ja pelkoa. Ja riitoja. Esimerkki kehittävästä talouskeskustelusta:

Poikaystävä: ”Sun pitäis nyt vaan rykästä se gradu ulos.”

Minä: ”Kyllähän mä sitä teen aina kun sä annat aikaa. Pitäis nyt priorisoida mun gradun tekeminen sun harrastusten ohi – – hyökkäys hyökkäys hyökkäys”

Onhan se tämä vastuukin. Kun on yksin, tietää pärjäävänsä aina jotenkin. Mutta nyt – jotain voi sattua. Voi tulla sairauksia. Vaatteet menevät koko ajan pieniksi. Lapsi tarvitsee syksylle ja sitten taas talvelle uudet ulkoiluvaatteet. Osaako hän kävellä, tarvitsemmeko kurapuvun myös? Kengät? Kumisaappaat?

Ja se tärkein: onko meillä rahaa jättää toinen meistä kotiin, kun poikaystävän isyysloma päättyy? Googletan ”1-vuotiaana päiväkotiin” ja alkaa itkettää. En löydä yhtään tsemppaavaa sanaa tai hyvää kokemusta. Luen, kuinka liian varhain päiväkotiin laitetun lapsen kiintymyssuhde häiriintyy, eikä siellä saa tarpeeksi huomiota. Kaikki ruoka on einestä. Eikä siellä kukaan rakasta mun pientä.

 Perhepäiväkodissa taas on vain yksi aikuinen, eikä kukaan vahdi sitä aikuista. Entä jos se onkin psykopaatti, joka osaa esittää asiallista meidän vanhempien edessä? Kertoo, että tänään ollaan sormivärimaalattu ja pidetty kielikylpyä, syöty luomuruokaa ja oikeasti se on vaan kattonu telkkaria ja polttanut ketjussa koko päivän, unohtanut lounaan.

Kasvatuksen ammattilaiset vetoavat netissä vanhempiin, jotta jäisivät kotiin edes siihen asti, että lapsi on kaksivuotias. Eivät voi ymmärtää, mikä on sen tärkeämpää. Ei mikään olekaan, muttei selvitä pienemmillä tuloilla.

Meidän vauva, meidän hyvätuulinen, ihana hemmo. En halua pilata tuota tyyppiä.

Tälläkin tarinalla voi olla onnellinen loppu, mutta pelko epäonnistumisesta on suuri. Ehkä jos mä löytäisin jo ennen valmistumista työpaikan, josta saisin edes melkein riittävästi palkkaa. Sitten mies voisi ehkä jäädä koti-isäksi ja elämä asettuisi radalleen. Ehkä mä oon ihan hyvä ja yhteiskuntakelpoinen.

Työ ja raha Lapset Opiskelu Raha

Pikkukaupungista ja sen miehistä

Juhannus pikkukaupungissa ja idealisoidut odotukset. Ehkä se teini-iän ahdistus oli ihan vaan teini-iän ahdistusta. Luonto, rauha, merenranta. Perhe koossa. Junan ikkunasta näkyy tuttuja kadunkulmia. Hengitykseni muuttuu pinnallisemmaksi ja tiheämmäksi.

Tämä pieni teollisuuskaupunki on tänä päivänä erittäin ruma näky. Täällä on Suomen korkein työttömyysprosentti ja rikostilastoissa edustetaan kärkipäätä. Keskellä päivää keskustan kadut täyttyvät maleksivista miesporukoista, leikkipuistot juopoista. Sadan metrin päässä olevaa autotietä kehotetaan vaunujen kanssa välttämään, koska siitä jää viikoittain kiinni huumekuskeja (tämä sen jälkeen, kun todistimme yhtä takaa-ajoa). Ympärillä on paljon rumuutta ja pahoinvointia.

Nyt olen tuonut tänne pienen poikavauvani ja tunnen möykyn rintalastassa, kun mietin kuinka hänestä kasvaa joskus aikuinen mies. Uskon, että pieni kaupunki voi olla etenkin nuorelle miehelle raskas paikka kasvaa. Haluan tarjota lapselleni ympäristön, jossa on muitakin miehen malleja kuin tuning -poika tai narkkari.

Miehiä täällä arvostetaan sen mukaan, kuinka paljon kirkasta nämä voivat vetää sen tuntumatta missään tai kuinka nämä ovat sankarillisesti voittaneet jossain, mielellään fyysisessä lajissa useampia miehiä vastaan. Miehiä pilkataan, jos he ovat osoittaneet naisellisiksi nähtyjä ominaisuuksia, kuten väsyneet muuttopuuhissa, olleet neuvottomia autonkorjaamisen kanssa tai muuten olleet selviämättä jostain miehiseksi koetusta tilanteesta.  En halua, että kukaan koskaan arvottaa mun lasta sen perusteella, onko tämä jaksanut lapioida koko yön tai kuinka homo se on. Toivon, ettei mun lapsi koskaan mieti, miten olla tarpeeksi mies.

Tässä kaupungissa asumisen, ja muun maailman seuraaminen eri medioista täytyy olla suuressa ristiriidassa keskenään. Täällä on mahdotonta olla yritysideoita pursuava hipsteri. Ei, jos et muuta pois. Pienen kaupungin miehet näyttäytyvät luusereina ympäröivän maailman ideaaleja vasten. Pärjäät hyvin, jos saat pitää tehdasduunisi, etkä ala narkkariksi, mutta mistään muusta on turha haaveilla. Viikon teet paskatyötä, viikonloppuna vedät viinaa.

Tulevaisuuden perhejuhlissa en tahdo näyttää, kuinka miehet menevät autotalliin vetämään viinaa ja vääntämään kättä. Kuinka lasten tehtävänä on olla huomaamattomia ja hiljaa, jotta aikuiset saavat ryypätä itsensä tiedottomiksi. Kuinka aikuiset kerjäävät toisiltaan huomiota. Keskustelu on lähinnä sarja monologeja, joissa kaikki yrittävät kehua saavutuksiaan ja itseään. Lapsi huutaa katso isi mitä minä osaan, jolloin hänen käsketään rauhoittua ja mennä nukkumaan.

Olen täällä ylimielinen inisijä, joka valittaa kun vauvaa ei saa nukutettua aikuisten yöllisen metelöinnin takia. Olen käynyt vähän yliopistossa ja kuvittelen olevani parempi kuin muut. Huomaan häpeäväni tätä maailmaa ja vähän suuttuvani, kun poikaystävälläni ei ole sietokykyä suvun miehiä kohtaan. En minä voi heille naureskella, enkä tahdo puhua hänen kanssaan pahaa heistä, koska häpeän liikaa. Suurimman osan ajasta toivon, että he olisivat hiljaa. Että kukaan ei saisi kuulla niitä sovinistisia, rasistisia ja homofobisia kommentteja. Rentoudun, kun he painuvat sinne autotalliinsa. Onneksi pikkuveljistä ei ole tullut sellaisia. He ovat kestäneet sen pilkan, hamekankaista vihjailun.

Kun minun vauva kasvaa, suvun ryyppymiehet ovat vanhuksia, joiden puheet voi kuitata seniiliydellä. Kaikki muut voivat viettää perhejuhannusta, johon lapset, naiset ja homotkin ovat tervetulleita.

Suhteet Ystävät ja perhe Hyvä olo Suosittelen