Suru-uutinen

Tasan kolme vuotta sitten heräsin tähän päivään aamuyöllä puhelinsoittoon. Muistan vielä, että olin untenmailla ja olin juuri maistamassa kermakakkua, jossa oli lakritsinmakuista kermaa. Olin aivan tohkeissani siitä kermasta ja odotin vain että saan maistaa tätä herkkua. Lusikka ei kuitenkaan kerennyt suuhun asti kun yöpöydällä oleva kännykkä soi. Se oli siskoni joka soitti ja kertoi, että äiti on nyt nukkunut pois. Tätä soittoa oltiin pelätty ja odotettu jo jonkun aikaa ja jotenkin yritetty myös valmistautua tähän. Mitä ikinä se tarkoittaakaan – en tiedä vieläkään. Ei kuolemaan vaan voi valmistautua. Kuoleman odottaminen on piinallista puuhaa. Meidän kohdalla se oli ollut pitkä prosessi ja kaikki olivat reagoineet siihen vähän eri tavalla. Omalla tavalla, johon kaikilla on oikeus.

Otin uutisen kuitenkin todella rauhallisesti. Olin vielä yksin kotona sinä yönä. Mies oli yövuorossa ja hänelle ilmoitin asiasta heti. Ilmoitin myös lähteväni heti äidin luo isäni ja siskojeni kanssa. Jonkinlaisessa sumussa kaikki tapahtui vaikka kuitenkin määrätietoisesti. Mukaan tarttui valkoinen hortensia leikekukkana omasta pihasta ja IKEAn siniset kassit. Pitihän äidin huone sairaalassa tyhjentää hänen tavaroistaan. Epätodellista touhua.

Se mitä sairaalassa tapahtui jääköön kertomatta. Se on kuitenkin hyvin henkilökohtaista ja kuolleen läheisen kohtaaminen on hyvin sekavaa, sillä se herättää niin paljon erilaisia tunteita ja tunnetiloja. Pääasia on, että sitä ei tarvitse tehdä yksin, vaikka hyvin yksinäiseltä saattaa tuntuakin. Eihän kukaan pääse sinun sisimpään tuntemaan juuri niitä sinun tunteitasi. Niiden kanssa olet yksin vaikka moni ihminen ympärilläsi kokeekin samaa asiaa samaan aikaan.

Miten tästä olen selvinnyt, en tiedä vieläkään. Se tuska mitä tunnen vieläkin, on välillä ollut sietämätöntä. Suru ei katso aikaa eikä paikkaa ja saattaa yllättää kesken kaiken tuomalla voimakkaita tunteita ja itkunpyrskähdyksiä pintaan. Se saattaa tapahtua aamukahvin äärellä, automatkalla, lenkillä, toisella puolella maapalloa, ihan missä vaan ja silloin se hetki on vain kohdattava. Se mikä satuttaa ehkä eniten ei ole oma suru, vaan se tuska ja muutos, mitä äiti joutui kokemaan. En tule ikinä tietämään minkälaista helvettiä hän on kokenut ja se on varmasti ihan hyvä niin! Tuntuu vaan siltä ettei minulla ole oikeutta surra, koska minä en ole se ihminen joka on kärsinyt ja joutunut luopumaan elämästään liian aikaisin. Vakava sairastelu on niin perseestä. Herra Parkinson on perseestä! Ja tässä taas olen – tunteiden mylleryksessä. Surusta vihaan – tunne joka kyllä ihan kohta laantuu…tuhannenenviidennentoista kerran!

Surutyö on näköjään lopututonta ja kysymys miksi? on tullut kysyttyä niin monta kertaa, etten enää edes muista montako. Se taitaa kuitenkin olla aivan turha kysymys, koska siihen ei tulla ikinä saamaan vastausta. Ja tiedän, että minulla on oikeus surra juuri niin kuin suren ja just niin paljon kun on tarvetta. Puhuminen asiasta auttaa, varsinkin kun saa puhua ihmisille jotka ovat käyneet läpi samankaltaisia asioita. Olen myös kiitollinen niille ihmisille jotka ovat uskaltaneet kysyä minulta suoraan, että mitä minulle kuuluu ja miltä suru tuntuu, samalla kun ovat ottaneet aikaa kuunella vastaustani. Ja ilman miestäni olisin joutunut pohjalle, enkä olisi noussut sieltä ihan heti. Hän antaa minun itkeä juuri silloin kun itkettää, tietää milloin halata ja milloin taas kannattaa antaa olla. Ja nyt olen jopa rohjennut kirjoittamaan asiasta. Eihän tässä mennyt kuin kolme vuotta. On tämäkin hyvä tapa käsitellä tunteita ja uskon että äiti haluaisi käsitteleväni asiaa myös näin. Hän tykkäsi kirjoittamisesta paljon ja oli siinä myös todella hyvä!

Sitä minä vielä ihmettelen, että kauanko tämä suru kestää? Aalloissahan tämä menee, mutta ei ole vielä tullut tai ollut päivää etten olisi ajatellut äitiä ollenkaan. Hän on läsnä joka hetkessä ja tulee aina olemaan. Välillä voimakkaammin ja välillä ajatus hänestä katkeaa hetkellisesti. Äiti on kuitenkin aina äiti ja minun elämäni ehkä tärkein ihminen, joka on opettanut minua tähän elämään kohtaamaan maailmaa hyvässä ja huonossa. Ilman häntä en olisi. En olisi se itsenäinen ja vahva nainen joka tänään olen. Siitä tietenkin kiitos myös vahvalle isälleni, joka äidin rinnalla teki hyvää työtä yhdessä.

Vaikka suru onkin tullut jäädäkseen tähän sydämeen. Haluaisin kuitenkin ajatella, että se on myös hyvää surua. Vaikka kuolema on suunnattoman hirveä asia, voi siinä myös olla jotain hyvää. Ainakin se vie sairaalta kärsimyksen ja kivun kauas pois ja tieto kaikesta pahasta katoaa ikiajoiksi. Kyllä se jotenkin hieman lohduttaa kun tietää ja tiedostaa sen, että pitkään ja vakavasti sairastellut ihminen ei kuoleman jälkeen enää kärsi. Se saattaa kuulostaa jollekin hirveltä lauseelta ja ajatukselta, mutta tässä tapauksessa asia vain on niin. Ei tällaisia asioita voi kaunistella mitenkään. Ja sitä paitsi jäljelle on myös jäänyt niin paljon kauniita muistoja jotka aina muistuvat mieleen ja valtaavat sydämen hetken synkistelyn jälkeen. Ne jos jotka tuovat lohtua. Muisto valovoimaisesta äidistäni, joka kannustaa jatkamaan elämää tekemällä kovaa duunia unelmien eteen, jotta niitä voi saavuttaa joku kaunis päivä. Sitä samaa on myös tämä surullinen, sydäntä raastava kokemus opettanut. Tähän taitaa olla nyt hyvä lopettaa, tämä syksyinen sunnutai.