Onko olemassa bloggaajan vastuuta?

Olette ehkä törmänneet Onnenpäivä-Annen juttuun siitä, että netissä keskustellaan hänen oletetusta itserakkaudestaan ja turhamaisuudestaan? Postauksen kommenteissa vierailija esittää huolestumisensa siitä, että tällaiset treeniblogit ja treenibloggaajat antavat huonoa esimerkkiä: Itsestään pitäminen on aina hyvä asia. Huono asia sen sijaan on se, että esittelee kulttuurin luomaa erittäin korostunutta ulkonäköihannetta muille ja olettaa saavansa siitä pelkästään myönteistä palautetta. Tällainen äärimmämisyys on monenlaisen ongelmakäytöksen lähtökohta. Kun asetetaan korkeat tavoitteet, jotka on vaikea tavoittaa, siitä seuraa mielen rikkoutuminen.

Ottamatta kantaa postauksen varsinaiseen aiheeseen saati Onnenpäivään ja sen kirjoittajaan, vierailija ei puhu ihan höpöjä. Treenatun vartalon esitteleminen netissä ei ole ongelmaton juttu, vaan se voi todella pönkittää haitallisia käsityksiä. Siitä huolimatta miten hyvät aikeet kuvien julkaisijalla olisi.

Bloggaajana ajatus on helposti, että tokihan sitä nyt saa näyttää, omaa kroppaansa omassa blogissaan. On hyväkin näyttää: oma timmiyshän voi motivoida muita! Motivointi esitetään usein päällimmäiseksi syyksi pitää treeniblogia, samoin motivoituminen syyksi lukea niitä. Treenijuttuja luetaan myös mielenkiinnosta, ja ehkäpä äärimmäisyys kiinnostaa enemmän kuin perusmeininki. Siksi suosittu treenibloggaaja saattaa olla kovinkin timmi, paljon treenava ja tarkasti syövä. Samanlainen ekstreme ja eskapismi kiinnostaa myös muotiblogeissa: ilmeisesti keskivertolukija haluaa nähdä bloggaajan juomassa skumppaa luksusmerkkien ostoskassien ympäröimänä.

Yletön treenaaminen ei kuitenkaan ole hyväksi, niin kuin ei ole yletön skumpanlatkinta ja shoppailukaan. Molempien esittely voi paitsi kannustaa haitalliseen toimintaan (ja ääritapauksissa olla yksi tekijä tuossa mielen rikkoutumismahdollisuudessakin), myös tukea sellaisia näkemyksiä ja uskomuksia jotka eivät ole millään tavalla hyväksi. Tämä on fakta, vaikka ei ehkä sellainen jonka bloggaaja mieluusti myöntäisi.

On helppo sanoa, että lukijan ei tarvitse ottaa bloggaajasta mallia. Omia aivoja saa käyttää, eikä inspisjutuista ole pakko inspiroitua. Se, että bloggaajalla on timmi vartalo, ei tarkoita sitä, että lukijallakin pitäisi olla. Eikä näitä liiallisuuksiin menijöitä suinkaan joka blogista löydy, ja iso osa postauksista on oikeasti tsemppaavia tai harmittomia. Mutta mitä enemmän vaikkapa sikspäkkejä julkisessa kuvastossa näkyy, sitä normaalimmiksi – ja normittavammiksi – ne muuttuvat. En sano, että treenibloggaajien pitäisi lopettaa kroppansa esittely. Sanon, että on hyvä tiedostaa tämä. Suositulla bloggaajalla on melkoinen yleisö, jolloin tekemisistään olisi hyvä tuntea vastuuta.

Useimmitenhan vastuu vyörytetään lukijalle: Lukijan pitää ymmärtää, että blogi ei ole koko totuus. Että siinä esitetään valittu osa elämästä. Että totuutta voidaan taivuttaa sekä estetiisten vaatimusten että tarinallisten tarpeiden mukaan. Medialukutaitoa pitää olla. Bloggaajan elämää ei pidä seurata, jos sen kokee haitalliseksi. Mikään pakko ei ole lukea jos ei miellytä!

Totta sekin. Lukijan tulee ymmärtää, että bloggaaja voi kirjoittaa ja esittää asiat miten tahtoo. Aidoinkin postaaja jättää aina jotain pois ja korostaa jotakin. Sekä kirjoitettu teksti että sen lukeminen on aina tulkintaa, kuvista nyt puhumattakaan, joten mitään absoluuttista totuutta ei voida edes saavuttaa. Halutessaan bloggaaja voi myös valehdella suut silmät täyteen, se on ihan sallittua.

Lukijalla on vastuunsa, mutta se ei poista bloggaajan vastuuta. Vastuuta siitä, minkälaista elämäntapaa esittelee ja millaiseen toimintaan kannustaa. Siitä huolimatta että lukijoiden mahdolliset syömishäiriöt tai itsetunto-ongelmat eivät ole bloggaajien vika, puhumattakaan nyt jostain vaatteiden tuotannon ongelmista. Mutta jos on asemassa, jossa voi vaikuttaa muiden ihmisten käsityksiin, näkemyksiin ja elämään muutenkin kuin vain asuinspiraation tasolla, eikö ole aika pöljää jättää se mahdollisuus käyttämättä? Koska minulla on oikeus toimia näin?

Treeni on mennyt hukkaan jos siitä ei ole kuvaa. Vaan miten meihin vaikuttaa jatkuva kuvatulva saleilta?

Ei se vastuullisuus tietenkään ole yksinkertaista vaan melkoista tasapainottelua. Totta kai jokainen haluaa esittää itsensä positiivisessa valossa, ja mitä nyt sellaisestakin treeniblogista tulisi, jossa bloggaaja treenaisi kerran kahdessa viikossa ja kertoisi lopun ajan sipsien syönnistään. Aika höpsöä olisi myös julkaista kuvia, jossa ei näy lainkaan kroppaa, että ei vain anna kenellekään sellaista käsitystä että kaikkien pitää näyttää samalta.

Toisaalta terveimmästä, rennoimmaista ja vastuullisimmastakin asenteesta huolimatta bloggaaja ei voi kontrolloida sitä, miten hänen blogiaan luetaan. Jotkut näkevät turmiota siellä missä sitä ei ole, ihan samoin kuin hyvettä siellä mikä on siitä kaukana, mikä on ehkä se hankalin asia koko kuviossa. Onnenpäivän tapauksessa koko blogia ja kirjoittajaa arvioitiin yhden postauksen perusteella. Joskus ei lueta sitä yhtäkään juttua, mutta näkemys turmiollisen materiaalin levittämisestä on selvä.

Silti minusta olisi hyvä, että jokainen julkisesti luettavaa blogia kirjoittava miettisi edes hiukan minkälaista maailmankuvaa ja millaisia asenteita sanoillaan ja kuvillaan välittää. Se, että vastaanottajan tulkintaa ei voi kontrolloida ei ole syy vetäytyä vastuusta. Eikä mun blogi mun säännöt ole hyvä perustelu kuin ehkä hiekkalaatikkoikäisen mielestä.

Blogiahan kirjoitetaan lukijoille, ei se muuten olisi julkinen. Asiakaspalvelua siis. Vaikka on hienoa haluta tarjota motivaatiota, inspiraatiota, iloa ja kepeyttä, ei niiden tarvitse sulkea tiedostavaa asennetta pois. Toki voidaan keskustella blogien funktiosta ylipäätään, mutta mielestäni kevyessäkin viihteessä voi olla taustalla vastuullinen pohjavire. Se on parempaa asiakaspalvelua kuin pelkän hötön tarjoilu.

***

Is a blogger responsible for her/his affect on readers? I think that is. It’s often said that everyone is allowed to blog the way they want, and it’s true. Nevertheless, I think that everyone who writes public texts should think what kind of attitudes they present.