Jos olette enemmän seurailleet, tiedätte varmaan miten suhtaudun psykohömppään ja new age -vouhotukseen. Jos ette, niin nuo määreet ehkä vihjaavat pikkuisen siihen suuntaan, että suhtautumiseni ei ole kovin arvostava. Lähinnä siksi, että iso osa tuollaisesta on huuhaata, joka ei kestä kriittistä tarkastelua, ja toisaalta siksi, että mielestäni ihmisen ei tarvitse olla jatkuvan tietoinen sekä läsnäoleva ja pyrkiä koko ajan tasapainoon. Ellei ole esimerkiksi munkki tai nunna. Meillä muilla on oikeus valittaa sohjosta ja liian hitaasta nettiyhteydestä. Voi muuten olla, että niin valittavat munkit ja nunnatkin, mutta lisäksi he ehkä ottavat ne kärsivällisyysharjoituksina.

No kärsivällisyysharjoitus ei ole ihan urpo idea. Ja ihmiselle tekee ihan hyvää myös yrittää vähän kasvaa, muutenkin kuin fyysisesti. Olen kuitenkin niin lyhytpinnainen, että toistaiseksi minulla ei ole kärsivällisyyttä siihen. Sen sijaan olen kokeillut kiitollisuusharjoitusta, joka on sekin ainoita näistä psykohömpistä, jonka hyväksyn.

Olin tuossa männäpäivänä salilla ottamassa selfieitä. Instasta saat tietää, miksi.

Pointtina on siis listata iltaisin asioita, joista on kiitollinen. Harjoitus ei lupaa että voitat lotossa, saat huipputyön, upean kropan ja ihanan puolison (valitan, mutta minä en keksinyt tätä). Se lupaa ainoastaan, että on vähän parempi fiilis, koska kiinnität enemmän huomiota kivoihin juttuihin ja tajuat, että niitä on kuin onkin aika paljon. Sääntöjen mukaan pelatessa nämä kiitollisuutta aiheuttavat asiat pitää kirjata kiitollisuuspäiväkirjaan, mutta minulle se on liian vaativaa. Yksinkertaisesti ajattelen näitä asioita ennen kuin nukahdan, tai sitten vaan jossain välissä keskellä päivää.

On tietysti itsestään selvää listata jotakin sellaisia asioita kuin sain tänään syödäkseni tai minulla on lämmin koti jossa voin elää rauhassa, mutta ihan kaikki jutut käyvät. Tyyliin olen kiitollinen, että sain tänään syödäkseni brownieta ja lakujäätelöä. Sekä siitä, että lakujäätelössä oli valtavan kokoisia paloja jähmettynyttä kastiketta.

Hämmästyttävintä tässä harjoituksessa on sen kyky kaivaa negatiivisistakin asioista parempia puolia. Suhtaudun skeptisesti myös siihen ajatukseen, että kaikessa pitäisi aina ja koko ajan nähdä jotain hyvää, ja että jatkuvasti pitäisi pyrkiä hilpeyteen. Mutta nyt kun tämä jalkavamma on rassannut aivan mielipuolisesti, olen ollut todella iloinen ja kiitollinen siitä, että se räyhähti kunnolla päälle vasta maratonin jälkeen. Olisi ollut varsin mahdollista, että en olisi päässyt ollenkaan juoksemaan! Lisäksi tämä olisi voinut käydä vaikka jo ennen ensimmäistä maratoniani! Nyt olen kuitenkin saanut juosta kolme ilman yhtäkään matkalla haitannutta ongelmaa.

Että aika hyvin tässä on kuitenkin käynyt.

***

I’m not a big fan of any kind of self help or psychobabble. But concentrating on thankfullness is actually quite good idea. When you think the things you’re thankfull of, you’ll notice how much there really is those things.