Facebookin uutisvirrassa tuli vastaan juttu keventelystä maratonia varten. Se tarkoittaa muutaman – parin viikon jaksoa ennen maratonia, jolloin harjoittelua vähennetään, jotta itse kisaan päästäisiin hyvin levänneenä. Keventelyn on tarkoitus paitsi antaa kropalle lepoa, myös mahdollistaa kuntohuipun osuminen maratonin ajalle ja valmistaa myös mieltä siihen, että alkaa olla hinku juosta.

Saa niiltä maroilta ainakin paitoja jos ei muuta.

Kurkkasin juttua (miten olisin voinut olla katsomatta, siinä oli klikkiotsikko tyyliin Älä tee näitä virheitä keventelyn aikana). Ei olisi pitänyt. Ensinnäkin epävarmuutta aiheutti se ohje, että pitkää lenkkiä ei saisi juosta kahta viikkoa ennen maraa. Vaikka olen juossut puolimaratonkisojakin kahta viikkoa ennen, ja se on sopinut minulle erinomaisesti! Se toinen epävarmuustekijä oli vielä pahempi.

Jutun keventelyviikko oli paljon rankempi kuin treeniviikkoni. Tarkalleen ottaen se oli rankempi kuin yksikään juoksutreeniviikkoni koko tänä vuonna. Nyt kun muistelen, en ole varma olenko juossut yhtenäkään viikkona edes kahta lenkkiä (!!!) koko kuluneen vuoden aikana. Ehkä tammikuussa, jos silloinkaan. Voi luoja miten pelottaisi jos en olisi juossut paria maratonia jo aiemmin! Nyt ei pelota mitenkään ihan hirveästi. Vähän kuitenkin, mutta se kuuluu asiaan. (Kai? Kuuluuko? Apua!)

Asiaan kuuluvat myös maratonvalmistelut. Vähän niin kuin vaikka joulun kanssa, jolloin valot täytyy ripustaa tiettynä päivänä, matot viedä ulos, ja kinkkua väijyä ämpärissä, ja jos tästä poikkeaa niin huonosti käy.

Tässä istun Inglesissä bussipysäkillä kellon osoittaessa kissan kirkumisaikaa. Paitsi että on aika kylmä, ahdistaa justiinsa noin paljon.

Varhaisin valmistautuminen alkaa noin kuukautta ennen, jolloin ostan pullollisen rautamehua. Pyrin latkimaan sitä koko kuukauden ajan, mutta käytännössä puolikas pullo löytyy kaapista vielä seuraavan maran lähestyessä. Hyödystä en tiedä, mutta en ota sitä riskiä, että joutuisin lähtemään 42 kilometrin juoksulenkille vähäverisenä kuin mehupaastonnut vampyyri.

Kuten mainitsin, juoksen viimeisen (ja tällä kertaa myös ensimmäisen öhöm) pitkän lenkin kahta viikkoa ennen maratonia, ja mieluiten puolimaratonin kisassa. Se ei nyt valitettavasti onnistunut, sillä en pystynyt lähtemään Kaarinan puolikkaalle. Lipsuin myös aikataulusta, ja juoksin vasta maanantaina. Lipsuin matkastakin, piti juosta 30 tai edes 25 kilsaa, juoksin 23. Älkää kertoko kenellekään!

Pitkän lenkin jälkeen olen juossut vielä pari lyhyempää toiseksi viimeisen viikon aikana. Tällä kertaa en. Jos ehdin, saatan kipaista Runner’s High:n Halloween Runiin lauantaina.

Kahta viikkoa ennen lopetan myös alkoholin käytön kokonaan. En tiedä onko sillä mitään käytännön merkitystä suoriutumisen kannalta, mutta uskon vakaasti että se vaikuttaa hermostoon tai jotain. Tai sitten vaikutus on sama kuin juoksuharjoittelun vähentämisellä: kirittää kummasti matkalla kun tietää saavansa maalissa kaljaa!

Kyllä kannatti juosta että sain tämän kaljan! En olisi voinut vain tulla ja ostaa sitä!

Kahta viikkoa aiemmin alan myös syödä magnesiumia, jotta ei tulisi kramppeja. Koskaan ei ole tullut, mutta en tiedä onko se magnesiumin ansiota vai ei. Lisäravinnekulutukseni kasvaa muutenkin. Kaikenlaista troppia on kokeiltu, mutta nykyisin käytän D-vitamiinia ja maitohappobakteereja, koska maran lähestyessä lisääntyy paniikkini siitä, että joku ottaa ja tartuttaa minuun hivuttavan kuolemantaudin. Tunnen syvää tuohtumusta ratikoissa pärskiviä kohtaan ja lutraan käsidesillä.

Viimeiselle viikolle varaan hieronnan. Nyt minulla ei ole niitä normaaleja jalkajumeja, koska en ole treenannut. Hierontaan menen silti, muutoinhan voi olla ettei tule joulua. Sopiva hieronnan ajankohta on sekin kiistanalainen, mutta minulle samalla viikolla tapahtuva jumien aukaisu on sopinut. Hieronnan jälkeen lopetan treenaamisen kokonaan, samoin kaiken muunkin fyysisesti rasittavan. Hyvä että kauppaan uskallan kävellä.

Las Palmasissa äidyin oikein hulluttelemaan, ties minkä revähdyksen tuossakin olisi voinut saada!

Maratonviikon ohjelmaan kuuluu myös varpaankynsien leikkaus (jotta ne eivät irtoaisi) sekä lakkaus (jotta en näkisi jos ne mustuvat ja kauhistuisi). Yritän myös värjätä kulmakarvani, koska en maratonaamun oksennuspaniikissa pysty meikkaamaan, enkä myöskään halua juosta ihan olmina (paitsi että kuitenkin juoksen, kts. kuva ylempää). Siellähän otetaan kuvia!

Parasta viikossa on silti hiilaritankkaus. Ennen toista ja kolmatta maratoniani pidin muutaman päivän vähähiilarisen jakson, minkä jälkeen aloitin tankkauksen. Se tuntui toimivan, joten meinaisin koittaa samaa tälläkin kertaa. Hiilaritankkauksen hyödyistä kiistellään niistäkin, mutta itse en luopuisi siitä mistään hinnasta! Olen huomannut, että ei kannata syödä kuin Elvis, mutta muutamasta pasta-annoksesta, parista lisäperunasta ja namipussista ei varmaan koskaan ole ollut kenellekään haittaa. (Paitsi yksistä lisäperunoista kyllä kerran itselleni oli. Hyi, en halua muistella.)

Berliinissä oli kiva tankata!

Hiilareiden lisäksi tankkaan myös nestettä, ja syön ehkä sipsejä, jotta varmasti herään maratonaamuna sormet ylikeitettyjä nakkeja muistuttaen ja toiset vastaavat silmäluomilla. Mutta enpähän kuivu sinne tienvarteen sitten, se on pääasia!

Tärkeä osa maratonvalmistautumista on myös siitä huolehtiminen, että seuraava täysmatka on jo kalenterissa. Käy muuten vielä niin, että siihen hommaan ei halua uudelleen lähteä. Itsensä on saatava nalkkiin hyvissä ajoin.

Vielä kuva gyroksesta ja Mythoksesta uskonvahvistukseksi. Kun olen maalissa vedän vastaavanlaisen setin!

Tämän kaiken jälkeen olen tyyni ja rauhallinen ja odotan alkavaa juoksua alati kasvavalla innolla! Alati kasvavaksi innoksi varmaan lasketaan se, että yrittää koko ajan keksiä itselleen kolotuksia, sairauksia ja muita mahdollisia takaportteja perua koko juttu?

***

Tapering. I’m doing it wrong they say. I say I know what I’m doing. I just can’t figure out why on earth I’m doing this marathon thing. Again, and again, and again. I guess I like it then. At least I like the eating part before and the drinking part after run.