Rosvomeiningillä @Helsinki City Triathlon

Olipa toisen kerran triahlonissa. Toisen kerran reilun viikon sisään, ja toisen kerran ikinä. Helsinki City Triahtlonin juoksuosuudella ehti tulla sellainen olo, että ei tämä tähän jää. Mutta kaipa sitä voisi jatkossa treenata. Kädet ristiin ja parasta toivomaan ei toistaiseksi ole osoittautunut tehokkaaksi tavaksi oppia uimaan.

Kello 11.36 lähtö, tavoitteenaan alle 65 minuutin aika. Jostain syystä mukana oli useampi 50 minuutin alittaja, joiden suhatessa ohitseni mietin, että pitikö lähteä ollenkaan.

Pyörädilemmaani sen sijaan suhtauduin Jumala auttaa niitä jotka auttavat itseään -mentaliteetilla ja suoritin ajoneuvon luvattoman haltuunoton edeltävänä iltana. Todellakin, tämmöisiin mittoihin on liikunta-addiktioni edennyt, suhtautukaa nuoret erittäin varauksella siihen, että joku pyytää teitä vaikka lenkille tai koristreeneihin. Koukkuun siihen jää, jotkut jo kerrasta. Lopulta varastelette pyöriä iltapuhteina että pääsisitte mukaan triathloniin, ei ole mikään valoisa tulevaisuudenkuva se!

Siellä etenen hädissäni, pää pinnalla henkeä haukkoen.

Verkkari-Nina oli ystävällisesti lainannut minulle pyöräänsä, mutta en osannut ajaa sillä. Ohjaus oli aivan liian herkkä taitamattomaan sotkemiseeni. Tilanne näytti hälyttävältä, mutta sitten bongasin pihalta lukitsemattoman pyörän. Rundi sillä korttelin ympäri, ja päätös oli tehty. Vain lievää syyllisyyttä tuntien vein tsygän kellariin, ja ajelin sillä tänään varsin tyytyväisenä. Vehje oli vähän raskas poljettava, eikä liikkunut alamäessäkään kovin näppärästi, mutta kyllä sillä yhden triathlonin veti. (Huolestuneille tiedoksi: palautin kulkupelin samaan paikkaan mistä sen otinkin, paikkaan jossa se on kököttänyt useamman viikon kenenkään välittämättä.)

Vielä naurattaa. Ehkä se, että en hukkunut.

Ennen lähtöä stadikalla en ollut kovin hilpeillä mielin. Paitsi että varkauden synti painoi mieltäni, olin edelleen flunssainen, edelleen jalkavaivainen ja täysin kykenemätön ymmärtämään ohjeita. Siinä missä Terässiassa viskottiin kamat minne sattuu, oli Helsinki City Triahtlonissa tosi tarkkaa tavaroiden kanssa. Onnistuin lopulta jättämään ne paikoilleen, ja ehdin ajoissa lähtöön.

Pukkarissa jouduin riepovan epävarmuuden valtaan, kun joku hahmotteli uintireittiä edessäni aivan erilaiseksi, miten sen olin itse tajunnut. Toinen osallistuja säesti vieressä, että juu, kahdeksan kertaa mennään se lenkki. Vähän panikoin siinä sitten, että en ymmärrä reittiä enkä to-del-la-kaan jaksa uida sitä kahdeksaan otteeseen.

Mutkissa huoletti, joten otin ne hyvin hitaasti.

Selvittelin reittiä vielä altaan reunalla, lopputulemana että se uitaisiin juuri niin kuin olin ajatellutkin. No kaipa aina pitää saada hermohepuli jostain! Uinti meni niin hyvin kuin sen oli mahdollista mennä: en noussut altaasta viimeisenä pelastussukeltajan lilluessa tympiintyneenä vieressä, enkä myöskään hukkunut. Aikaa se kyllä otti, yli kahdeksan minuuttia. Taktiikkani oli sama kuin viimeksi: teknisesti säädytöntä mummosammakkoa pää tukevasti pinnalla (ja jalat pohjaa raahaten…). Kädet väsyivät tosi nopeasti ja hapensaanti oli työlästä, sen verran sairauden riuduttama kuitenkin olin.

Eikä ollut sunnuntaipyöräilijällä kiire myöskään ylämäessä. Jos tunnistat pyöräsi, niin suuret kiitokset ”lainasta”! Kypäräkin järjestyi, se on lapseni.

Vaihtoon olin yrittänyt panostaa: ei mitään hienostelijoiden pyyhkeitä (koska unohdin sen kotiin), uinti treenirintsikoissa ja nopsasti päälle puettava väljä treenihaalari. Onnistuin silti ähräämään yli neljä minuuttia…

Sehän näyttää ihan hyvältä jopa. Ei kyllä tunnu, voin kertoa.

Pyöräily meni melko kevyesti ja nopean tuntuisesti, mitä nyt mäkinen reitti otti reisiin. Suurimpana hidasteena oli hitaan pyörän lisäksi oma nysväyteni. En kerta kaikkiaan uskaltanut tulla kovaa sen paremmin alamäkiin kuin tiukkoihin kurveihinkaan. Aikaa tsygäilyyn meni rapiat 27 minuuttia. Paremmin kuin Terässiassa siis, vaikka sekä pyörä että reitti olivat tällä kertaa raskaampia.

Niin hirveä vauhti että menen aivan kurvissa vinnoon.

Ohjaushenkilö oli muistuttanut meitä ennen lähtöä, että se missä triathlon alkaa ilmoitella itsestään on pyöräilystä juoksuun vaihto: Siinä vaiheessa tuntuu, että ei ole omat jalat ollenkaan. Näin tosiaan kävi. Olihan ne pökkelöt Terässiassakin, mutta nyt meni muutama askel aivan vailla kontrollia. Kyllä ne koivet siitä vetreytyivät, mutta ei ollut helppoa. Varsinkaan siksi, että reitti oli tosi mäkinen. Vaikka en ole nyt päässyt treenaamaan, huomasin silti selvästi, että aiemmasta juoksemisesta oli paljon hyötyä. Jyrkkiin alamäkiin löytyi tekniikkaa, ja jotain kestävyyttäkin oli jäljellä. Vauhtia ei kuitenkaan ollut reservissä kuten viikko sitten, vaan sain jolkotettua matkan reilussa 17 minuutissa.

Sain mitalin!

Eivät ole helppoja minulle tämmöiset lyhyet matkat. Ei sillä, että pitkätkään olisivat, mutta sovellun sellaisille hieman paremmin. Hieman. Kokonaisuutena tämä meni olosuhteet huomioon ottaen erinomaisesti (mm. sellaiset olosuhteet kuin viikon treenitauko, piiiitkä juoksutauko, edelleen päällä oleva flunssa, uimataidotomuus ja pyörättömyys), aikaa meni siis hieman alle tunti. Sitten pitäisi enää keksiä, että minne seuraavaksi? Mihinkään vakavaan triahtloniin en tällä uimakyvyllä ja ehkä näillä ajoillakaan kehtaa lähteä, mutta en millään haluaisi odotella vuotta!

Kotimatkalla koukkasin kaupassa. Arvaas lähtikö tämä kaveri mukaan? (Ei todellakaan!)

***

This week I did my second triathlon! I think it went quite ok, regarding the facts that I had to stole a bike, I had a flu (and I did not train in a week at all), there’s again some problem with my heel and I still can not swim. It’s quite unbelieveable actually that I’ve done two triathlons under these conditions!