Ladataan...
Get.This.Baby.Out.Now.

Tänään heräsin aamuyöllä kovaan kuukautiskipuun.

NYT! VIHDOIN!

Aaltoileva, reisistä selkään nouseva kipuaalto pyyhkäisi lävitseni lähes tasan kahdeksan minuutin välein. 

Nousin sängystä, venyttelin nautinnollisesti: tänään minusta tulee äiti! 

Otin Panadolia. Istuin puoli tuntia kuumassa suihkussa. Kaikki tuntui niin tarkoitukselliselta; olin zen. Olin pyhä äiteys, olin Buddha! 

Buddha, ihan siis jo ulkomuotonikin puolesta.

Laitoin miehelle viestiä; pidä puhelin lähellä, kohta voi tulla lähtö. Hengittelin riemuissani läpi kipuaaltojen.

Parin tunnin aaltoilun jälkeen päätin, että menen vielä hetkeksi peiton alle, ja sitten vasta soitan Kätilöopistolle että 

täältä tullaan!!!!

Venyttelin, painoin pääni tyynyyn, hymisin onnessani parin kipuaallon läpi.

Havahdun hereille. Ulkona on kirkasta. Katson kelloa: 11:03. Ei kipuaallon kipuaaltoa. Olen edelleen yhtenä, mammuttimaisena kappaleena.

 

VOI JUMALAUTA!

Ladataan...

Ladataan...

Olen menettänyt uskoni evoluutioon.

Jos ihmiskunnan tarkoitus on lisääntyä, niin miksi raskaana oleminen on niin kamalaa? Miksi hehkuvat odottajat hymyilevät maanisina lehtien kansissa? Miksei kukaan kerro totuutta? Miksei siinä lehden kannessa lue, että tänään kävin pissalla 56 kertaa, enkä huijaa? Miksei missään kerrota julkisesti, että mahdollisesti tulevaisuudessa lisääntymishaluisen nuoren naisen on täysin turhaa kerätä niitä Manoloita sinne kenkäkaappiin, koska raskausaikana kengänkoko kasvaa ja lopulta löytää itsensä Prisman kenkäosastolta jalassa tohvelit koossa 42?

Minulla on nykyisin aikaa ajatella. Paljon.

Raskaus on evoluution Akilleen kantapää.

Tunteetkin on pinnassa. Jokaisen naamataulu ärsyttää. Alan pikkuhiljaa ymmärtää sarjamurhaajia -- olipas epäkorrektia. Mutta koska olen hillitty, hallittu, seesteinen ja onnea hehkuva viimeisilläni raskaana oleva mammeliini, vastaan asioista tietämättömien kommentteihin kasvot levollisesti sädehtien enkä suinkaan näin:

Ajattele, kohta suhun sattuu!

Ai, ihan totta? Kuule, onneksi tähän asti kaikki tää raskauspuuha on ollut täysin kivutonta! Ei kiristä, ei purista, eikä jokainen askel todellakaan tunnu siltä, että pimppiin tuikataan sukkapuikolla. Öisinkin kyljenkääntäminen sujuu täysin kivuitta, enkä suinkaan joudu ottamaan miehestä tai patjanreunasta kiinni saadakseni mammutin kokoisen ruhoni käännettyä kyljeltä toiselle. Jumalauta miten helppoa! JA KATO ku mä saan nää mammaleggingsitkin näin sutjakasti jalkaan, enkä yhtään näytä yhdellä jalalla hyppivältä porsaalta.

Eiks sua pelota että sä repeet?

Revetköön vaikka otsasta ristiselkään, mä repeen jos tää vauva ei kohta tule ulos. MÄ REPEEN! OTTAKAA SE JO ULOS!

Koskahan sä sit pääset ulos tuulettumaan?

Mitä! Sairaalakassissa on jo röökiaski ja skumppapullo valmiina. Koska ne on ensimmäiset huolenaiheeni, kun vauvan saan syliini. Että hei, kiva juttu tää nyytti mut saisko nyt sitä viinaa?

Vähän sit noloo jos siin ponnistaes tulee kakka, mä oon lukenu et....

Mitä sä luet niitä kakkajuttuja jos et oo koskaan synnyttänyt?? MEE POIS SIELTÄ VAUVAPALSTALTA!!

Eiks sua pelota synnytys?

Mua pelottaa pimeydessä tuijottavat, manaavat mustahiuksiset pikkutytöt. Mua pelottaa ilmastonmuutos, pakolaiskriisi, hallituksen leikkaukset. Mut synnytys? Mua pelottaa et tää vauva ei koskaan tuu ulos. Tai et tää tulee ulos viikolla 42. Käytännössä sama asia.

Vähän jännää, ehkä seuraavalla kerralla nähdään siellä synnärillä sitten ja sulla on vauva!

Voi jumalauta kumpa tää pitäiskin paikkansa. Jos tässä maailmassa on hitunenkin oikeutta, tää pitäis paikkansa. Rakas Jumala, isoäitini henki, Aladdinin taikalamppu, kuka tahansa, anna tän pitää paikkansa. Ihan vaan jo siksi että en jaksa enää katsella ton(kaan) tyypin raivostuttavaa naamaa raskaushormonien läpi.

Mitä minäkin valitan siitä, että kukaan ei kerro totuutta raskaudesta, kun itsekin huijaan niin että suun saisi pestä saippualla.

Ensi kerralla taidan täräyttää suoraan. Että perseestä on ja sen beibin on paras olla tän juilimisen arvoista tai mun usko tähän maailmankaikkeuteen loppuu.

Ja sen pimpissä lymyävän suonikohjun ois parasta kadota.

Ja kengänkoon palata entiselleen.

Ladataan...

Ladataan...

Sitä luulee raskauden puolivälissä olevansa valtava. Alkaa jo vähän ähistä ja vaappua; aijai, oijoi. Silloin ei tiedä vielä mistään yhtään mitään.

Jossain vaiheessa tulee se hetki, kun suihkussa veden lämpötila vaihtuu turhan äkkinäisen liikkeen vuoksi jäätävän kylmäksi. Maha.

Raskauden loppuvaiheessa suihkussa on mukavaa istua ja antaa kuuman veden virrata kipeään selkään tai supistavaan vatsaan. Suosittelen ottamaan jo tarpeeksi aikaisilla viikoilla huomioon, että se hetki, kun et pääse enää omin avuin ylös lattialta, tulee aivan yllättäen.

Varoittamatta.

Vaa'assamme on digitaalikello. Kerran ähisin itseäni kahdeksan minuuttia ylös suihkun lattialta. Seuraavalla kerralla odotin suosiolla suihkun lattialla, että mies tuli kotiin töistä. Nykyisin otan jakkaran mukaan suihkuun.

Maha saattaa olla aamulla kuin suippo kananmuna, eteenpäin törröllään, kuin valmiina sotaan. Kesken päivän se alkaa muistuttaa erehdyttävästi kuutiota. Illalla se on pehmeä röllykkä, ja yhtäkkiä sitä löytääkin vanhan tutun vatsamakkaransa alavatsasta. 

Tai mies löytää. Ja puristaa sitä ruuhkabussissa.

Illallisella hienossa ravintolassa; sujahdanpa tästä pylvään ja pöydän välistä ketterästi naistenhuoneeseen. Varoitus: kahdennenkymmenennen raskausviikon jälkeen on fyysisesti mahdotonta sujahtaa huomaamattomasti, saati sitten ketterästi yhtään mistään yhtään minnekään. Lopputuloksena poskiapunastuttava hetki, kun on jumissa pöydän ja pylvään välissä, ja miettii, tunkisiko itsensä väkipakolla läpi vai kääntyisikö sitä suosiolla takaisin ja esittäisi että

kunhan tässä huvikseni vaan testailen, mahdunko tähän pylvään ja pöydän väliin. 

No, en mahdu. Perkele.

Jossain vaiheessa kumartuminen vauvamahan kanssa käy työlääksi. Se on sitten se vaihe, kun kaikki maahanputoava on collateral damagea. Lipastojen alustat alkavat täyttyä epämääräisistä lippulappusista, kun ne on niin helppo potkaista vaan sinne alle. Siivoan sitten kun en ole enää paksu(na).

Ihmiset kuvittelevat, että raskaana olevat naiset pitävät tiukkoja paitoja korostaakseen kaunista vauvavatsaansa. Totuus on, että mitä suurempi vatsa, sitä suurempi pakko pitää tiukkaa paitaa. Löysissä koltuissa lopputulos kun on sadan prosentin varmuudella joko muumien mörkö tai sirkusteltta, tietysti riippuen koltun värimaailmasta. 

Ehkä voitte lukea rivien välistä, että tämä kessi alkaa hintsusti turhauttaa. Tiedän kyllä itsekin naisia, jotka haikailevat ihanan raskausvatsansa perään. Oletan, että he eivät ole kokeneet vatsan valtavuusasteikolla yhtä suurta oikeusmurhaa kuin minä, vaan ovat loppuraskaudessakin kanniskelleet napansa takana pientä, somaa, kiinteää jalkapalloa. 

Siitähän minä en tiedä sitten yhtään mitään.

Tämä meidän tyttö kun tuntui kasvavan ensimmäiset kuukautensa minun jenkkakahvoissani.

OLEN KYPSÄ.

Pages