Päiviä, joita voisin elää yhä uudelleen
Elämä täällä Nevada Cityssä – kaukana vähän kaikesta, 755 metrin korkeudessa meren pinnasta, vanhojen puiden varjossa – on koostunut päivistä, joita voisin elää vähän eri muodoissa yhä uudelleen ja uudelleen koko loppuelämäni ajan.
Hitaat aamut. Hampaiden harjaaminen terassilla, lempeiden auringonsäteiden lämmittäessä oikeaa poskea.
Lasillinen viileää vettä. Hidasta joogaa ja muutama punnerrus samaisella terassilla.
Kylmä suihku. Kasvoöljyä ja deodoranttia.
Ihoa vasten pelkkä puuvillamekko.
Aamiaiseksi puuroa pilkotuista kauranjyvistä, päälle tuoreita luomumansikoita, nektariineja, pellavansiemenrouhetta ja mantelivoita.
Puiden latvojen tuijottamista, korviin kantautuu lintujen viserrys. Kirjoitan lauseita, sanoja, joskus sivuja. Jos on liian kuuma, istun sisällä nojatuolissa ja kuuntelen espanjalaista akustista musiikkia.
Iltapäivällä laitamme vaelluskengät jalkaan ja menemme kulkemaan jollekin lähipoluista. Tikkoja, kukkia, pöllöjä jossain kaukaisuudessa. Silloin tällöin ajattelen, josko vuorileijonia näkyisi ja olisiko se kaiken pelon keskellä myös aivan mielettömän upeaa.
Illallisen laitamme kiireettä, pilkomme vihanneksia, revimme salaattia, paahdamme pähkinöitä, keitämme riisiä. Katamme pöydän tai syömme missä milloinkin. Laseissa punaviiniä tai kuplavettä.
Illalla minun tekee aina mieli käydä istumassa lempikivelläni pihan reunalla, mutta huomaan hyttysten hyökkäävän kimppuuni, kun otan kaksi askelta ulkoilmassa.
Tähdet ovat niin lähellä, että melkein huippaa. Myönnän, että en uskalla myöskään katsoa niitä niin pitkään kuin haluaisin, koska karhuja on täällä melko paljon.
Yhdeksän jälkeen katsomme yhden jakson Rebecka Martinssonia, joka on todella hyvä ruotsalainen rikossarja. Ja joka kerta päätän kerrata ruotsia ihan huvin vuoksi. Ja tulee vähän koti-ikävä.
Löydät blogin myös Instagramista ja Bloglovinista.
