Kaliforniassa päivä on vasta alkanut, ainakin meille, jotka saavuimme kotiin lähemmäs kolmelta aamuyöllä ja heräsimme tahtomattamme puhelinsoittoon varttia vailla kymmenen. Olin kuitenkin virkeä ja iloinen, että jaksoin eilen maata piikkimatolla kuuden tunnin autossa istumisen jälkeen, fiilis olisi helposti voinut olla eri juuri nyt. Mennessäni nukkumaan vatsani kurni ihan hullun lailla, mutta en kiirehtinyt aamulla syömään ja sitten se iski, vähän varoittamatta, mutta voimakkaana – kiukkunälkä. Itse asiassa kyseessä oli vielä meikän pahimmat mielialaan vaikuttavat tekijät – nälkä, odotukset (tai siis se, että todellisuus ei vastaa odotuksia) ja siihen päälle vielä kuukautisten alkaminen. Olin suunnitellut aamulla meneväni heti kauppaan ja tekeväni vihersmoothiet koko perheelle, heillä kun on täällä Vitamix (oikeasti, mitä luksusta. En malta odottaa, että saan joskus keittiöni samanlaisen). Makoilimme J:n kanssa toista tuntia sängyssä, mikä oli aivan ihanaa, mutta me ei ikinä lähdetty kauppaan, enkä osannut varautua sellaiseen nälkään. Ja se ei ollut kaunista katseltavaa.

Aloin kiukkuilemaan aivan holtittomasti, tahtomattani ja pahensin tilannetta mykkäkoululla. Mitä helvetin järkeä. Mitään ei oikeasti käynyt, mutta oi sitä turhautumisen ja nälkäisen itsesäälin määrää. Lukittauduin makuuhuoneeseen ja mökötin antaumuksella koko maailmalle. Kunnes sitten koko hommassa ei ollut mitään järkeä ja hävetti lähteä huoneesta J:n ja hänen vanhempiensa luokse olohuoneeseen, kun olin käyttäytynyt näin lapsellisesti. Mutta sitten mietin, että kai tällaisetkin asiat vain tulee hyväksyä osana elämää. Hyväksyä se, että en voinut hallita tunteitani ja näytin sen avoimesti. Hyväksyä se, että kun vihdoin oli parempi mieli, asiasta voi myös mainita ihmisille, jota asia ehkä hieman koski, eikä piilotella, kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuten minulla on tapana. Ja se, että hävettää, osoittaa sen, että jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä mieluusti käyttäytynyt toisin, joten asian voi esittää jo ehkä vähemmän tosissaan.

Elämä ei kuitenkaan ole ihan hirveän vakavaa.

Söimme aamiaista patiolla, ilma on poikkeuksellisesti lämmennyt oli kahdenkymmenen asteen ja voisin kieltämättä itkeä ilosta. Puut ovat täällä niin korkeat, en voi lakata ihmettelemästä niitä. Juon aamiaisen kanssa kahvia ja muistan Annan kirjoittaneen samasta huomiosta, minkä olen itse tehnyt – lomalla ja ilman arjen stressiä keho ei reagoi samalla tavalla tiettyihin ruoka-aineisiin, kuten kofeiiniin. Yleensä en voi sietää sitä ahdistunutta oloa ja sydämentykytyksiä, mikä kahvista seuraa, mutta nyt ei tunnu yhtään missään.

Laitan vähän aurinkorasvaa ja asetun riippumattoon. Vieressä odottaa kirja, mutta en ole vielä kertaakaan onnistunut lukemaan riippumatossa, koska näkymät ovat tuoneet tarpeeksi katseltavaa ja ajateltavaa. Ne korkeat puut, kovaa vauhtia maata kohti tippuvat tammenterhot ja hitaasti lipuvat kuivuneet lehdet, värikkäät linnut, tikan ääni jossain kaukaisuudessa ja se tunne, joka tulee, kun kiinnittää katseen niin korkealle taivaaseen, että tuntee luissa oman elämänsä suhteellisuuden ja osallisuuden koko maailmankaikkeuteen. Kaikki on yhtä ja sitten taas, olemme pieni osa tätä kaikkeutta.

Siinä maatessani muotoutui päivän mantrani. Pidän mantroista erityisesti ennen joogaharjoitusta tai meditaatiota, sillä niiden avulla pystyn keskittämään ajatukseni johonkin, mitä haluan päivääni tuoda. Nämä pienet mietelauseet ja päivittäin muuttuvat elämäntilanteisiin sopivat mantrat ovat usein itselleni luontaisempia englanniksi, mutta sekin vaihtelee päivän ja fiiliksen mukaan. Tämän sunnuntain mantrani:

I am doing my best
I am enough
thank you for my breath
for love
for learning
I surrender to the unknown

Ihanaa alkuviikkoa,

kaikki on hyvin.