Kun mä aloitin tämän projektin oli mulla kova luotto. Kova luotto itseeni. Ajattelin, että mulla kyllä pää pysyy kasassa, en ala turhia stressaamaan, enkä todellakaan ota tätä liian vakavasti. Kuvittelin painelevani kuukaudesta toiseen rennoin rantein ja seurailevani muiden fitness-ihmisten elämää lähinnä uteliaana. Mä oikeasti uskoin, ettei mulle tulisi sellaisia tunteita, että vertaisin itseäni toisiin tai alkaisin pohtia, että riitänkö mä. Mä uskoin, ettei sellaisia tunteita tulisi, koska kyseessähän on vain projekti. Mä ikään kuin larppaan vuoden ajan fitness-elämää ja kauhon samalla suuhun kulinaristisia nautintoja. Tämänhän piti olla vaan sellainen kiva pikku testi, mitä tapahtuu kun kulinaristi päättää pelmahtaa kisalavalle.

Kaikkea tuota projekti edelleen on. Mutta olen saanut oppia, ettei se mulle mitään teflonpintaa vertailun varalle anna. Mä katson Instagramista muiden fitness-ihmisten touhuja melkein päivittäin. Siellä mä näen kovakuntoista porukkaa, joilla näkyy lihakset, suonet ja se, että töitä on tehty kurinalaisesti kuukaudesta toiseen. Ne naiset osaa myös esiintyä sulavasti ja kauniisti. Oikealle kääntyillään vaivattoman näköisesti ja joka suunnassa näkyy työn tulokset. Hiljattain silmiini osui myös yhden sellaisen fitness-kisaajan kuvat, jonka näin ihan elävässä elämässä joulukuussa. Kyseisellä henkilöllä kisadieetti alkoi juuri niihin aikoihin. Nyt kolme kuukautta myöhemmin muutos on kuvien perusteella melkoinen: kyllä on muuten lihasta tullut ja kroppa tiivistynyt!

Mun ensireaktio näiden fitness-naisten päivityksiin oli wau! Musta on makeeta katsoa, miten tavoitteelleen omistautunut ihminen saa itsestään irti ihan valtavasti. Edelleen mä ajattelen niin. Mutta siihen wau:n rinnalle on tullut myös voi ei. Voi ei – ajatus hiipii mun mieleen, kun alan ajatella, että noi saattaa hyvinkin olla samoja ihmisiä, joiden rinnalla mun pitäisi seistä kisalavalla seitsemän kuukauden päästä. Tässä kohtaa mä yleensä rynnistän puolialastomana kokovartalon peilin eteen. Ja sitten alkaa se hillitön syynääminen: jokohan vatsalihakset edes vähän erottuisivat, olisko haba yhtään kasvanut, näyttääkö olkapäät terävimmiltä ja miten paljon rasvaa sieltä takalistosta nyt löytyikään. Aika usein tekisi mieli kaivaa esiin suurennuslasi, koska ei niitä muutoksia omaan silmään siinä kohtaa kovin montaa tunnu osuvan. Ja johtopäätös on sitten tietysti se, että ei, en näytä läheskään samalta kuin ne Instagaramin fitness-ihmiset.

Vaikka mulle kyseessä on ”vain” vuoden mittainen projekti, en mä silti suhtaudu tähän minään vitsinä. Enkä mä todellakaan halua kävellä sinne kisalavalle sen näköisenä, että mua pidetään vitsinä. Siksi kurkkuun nousee välillä kauhun tunne, kun alan ajatella, että tuleeko tästä nyt oikeasti mitään. Kun näen, kuinka ne kovakuntoiset kilpailijat kippaa kerta toisensa jälkeen suuhun aika askeettista ravintoa, hiipii mun mieleen epäilys. Mietin, onko mulla oikeasti mitään mahdollisuuksia päästä samantasoiseen kuntoon, jos samaan aikaan kieltäydyn vetämästä ruokavaliota yhtä askeettiseksi.

Nää on niitä hetkiä, kun koko projekti tuntuu aivan naurettavalta. Tuntuu siltä, että olen täysi utopisti kuvitellessani voivani saada sekä makunautinnot että tuliterän kropan.

Ajatukset ovat kuitenkin onneksi vain ajatuksia. Vaikka välillä epätoivo meinaa lyöttäytyä mun matkaan, olen mä vakaasti päättänyt katsoa tämän kortin ihan loppuun asti. Mä aloitin tämän projektin, koska mulla oli vahva usko siihen, ettei fitness-maailman tarjoilema standardiruokavalio ole ainoa tapa hioa kroppaa huippuvireeseen. Mä myös uskoin vakaasti siihen, että mulla on paljon tietoa ja ymmärrystä siitä, miten voi samaan aikaan syödä terveellisesti ja hyvin. Ja sitten mä olin aivan loputtoman utelias testaamaan mun teoriaa käytäntöön ja näkemään, mitä tapahtuu kun kisadieetti korvataan kulinarismilla.

Nämä on sellaisia perususkomuksia, jotka mulla on edelleen. Eikä tuo uteliaisuuskaan ole mihinkään kadonnut. Kukaan ei mun teoriaa testaa mun puolesta. Jos mä en itse katso tätä korttia, saan loppuelämäni miettiä, mitenhän siinä olisi käynyt. Siksi mä olen päättänyt luottaa tähän projektiin. Sen olen saanut huomata, että kyllä se aikamoista kylmäpäisyyttä vaatii kulkea vastavirtaan. Ei ole ihan helppo uskoa juoksevansa oikeaan suuntaan, kun moni muu juoksee samaa rataa vastakkaiseen suuntaan. Silloin väkisinkin tulee välillä sellainen olo, että onkahan tää sittenkään oikea suunta.

Filosofi David Humen suuhun on laitettu sanat, joiden mukaan siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden kuuluisi olla. Se, että moni ihminen tekee jotain asiaa tietyllä tavalla ei vielä todista mitään. Se ei todista sitä, että juuri sillä tavalla toimivat olisivat oikeassa. Eikä se varsinkaan todista sitä, etteikö siihen rinnalle voisi mahtua muunkinlaisia tapoja päästä samaan lopputulokseen. Jos ei ikinä yritä mitään uutta, ei myöskään ikinä synny mitään uutta. Siksi mä jatkan juuri tällä linjalla, jonka alunperin valitsin. Koska sitä mä pohjimmiltani olen: oman polkuni kulkija.

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness

Mun fitness-elämän myötä mä olen tietysti alkanut myös seurailla erilaisissa kanavissa bikini fitness -kilpailijoiden elämää ja aatoksia fitnesshommista. Youtube osaa jo ihan itse tarjoilla mulle aiheeseen sopivia videoita ja Instagramista etsin niitä omin kätösin. Lisäksi tietysti oman fitness-projektin myötä silmään on alkanut yhä useammin osua aihetta käsitteleviä lehtijuttuja. Ja olenhan mä myös päässyt vaihtamaan fitnessihmisten kanssa ajatuksia ihan oikeassa elämässäkin. Olipa informaatiokanava mikä tahansa, toistuu yleensä yksi ja sama viesti: fitness vaatii uhrauksia.

Tänään aamulla katsoin Youtubesta bikini fitness-kisoihin valmistautuvan naisen videota. Uhraukset olivat aiheena siinäkin. Aika ja energia eivät kuulemma oikein riitä ystävien kanssa oloon ja  ja väliin on jätetty myös yhteistä aikaa perheen kanssa. Tämä teema on todellakin tullut tutuksi, sillä olenhan mä fitness-elämään hyppäämisen jälkeen kuullut monenlaisia tarinoita lajin vaatimista uhrauksista. Yksi kertoo syömishäiriökäyttäytymisestä, toinen kisadieetin aikana kariutuneesta parisuhteesta. Sitten on tietysti kertomukset fyysisen terveyden haasteista ja mielenterveyden koettelusta. Eikä ollut tuo tämänaamuinen Yotube-videokaan ainoa kuulemani kertomus siitä, miten fitness-elämä voi maksaa myös sosiaalisia suhteita.

Mä en usko, että bikini fitnekselle vihkiytyminen väistämättä aiheuttaa kaikki edellä kuvatut seuraukset. Tai mitään niistä. Kyseessä on kuitenkin kovaa tekemistä vaativa laji, joka ihan varmasti voi vaatia vaikka minkälaisia uhrauksia. Siksi mä ajattelen, että on tosi tärkeää tehdä itselleen selväksi, mitä on bikini fitnekselle valmis uhraamaan. Kaikkiin vaatimuksiinhan ei tarvitse suostua.

Mä aloin omalla kohdallani pohtia, mitä mä olen ja mitä taas en ole lajille valmis uhraamaan. Vastaukset löytyivät yllättävän helposti:

Mulla on yksi täydellinen lapsi ja mä en todennäköisesti halua enää lisää lapsia. Mutta kyllä mä sen fyysisen mahdollisuuden haluan silti säilyttää. Mulla on myös vakaa aikomus elää satavuotiaaksi ja mä aion elää elämäni siten, ettei se ainakaan omista valinnoista jää kiinni. On siis selvää, että bikini fitnekselle mä en ole valmis uhraamaan tuumaakaan mun fyysisestä terveydestä. Sama pätee mielenterveyteen. Se, että saa aamulla herätä luottavaisella ja optimistisella mielellä on mulle mittaamattoman arvokas asia, josta tunnen kiitollisuutta joka päivä. Jos siis bikini fitness -lavalle päästäkseen pitäisi antaa mielensä mustua, ei se olisi mulle sen arvoista.

Perhe on mun elämän tärkein asia ja suurin ylpeydenaihe. Mä en ole saanut perhettä valmiina tarjottimella, vaan olen itse rakentanut oman perheeni ja valinnut tietoisesti elämääni just ne ihmiset, joiden kanssa on oikeasti hyvä olla. Ja vain ne ihmiset. Oli fitness-elämä tai ei niin perheen mä valitsen ensin. Aina ja kaikissa tilanteissa. Mä en myöskään usko siihen, että perhe-elämän voisi laittaa jotenkin pauselle tämän fitness-projektin ajaksi. Että sanoisin lapselle, että äiti on läsnä ja energinen sitten lokakuun jälkeen. Tai kertoisin puolisolle, että hänen tarpeensa huomioidaan ja yhteistä aikaa järjestetään sitten syksymmällä. Ei ihmisiä kohdella niin. Jos mä jotain olen tässä elämässä oppinut niin sen, että rakkaat ihmiset eivät ole itsestäänselvyys, eikä rakkaiden kanssa vietettäviä hetkiä pidä koskaan lykätä jonnekin sitku-aikaan. Kukaan ei ole meille huomista luvannut, joten siksi mä ihan joka päivä valitsen antaa aikaa sille, mikä oikeasti on mulle tärkeintä. Mun maailmassa ei ole olemassa sellaista vaihtoehtoa, että antaisin oman perheeni odottaa, että tämä fitness-projekti on tullut päätökseensä. Kotijoukot on mun suurimpia kannustajia ja motivaattoreita. Siitä mä olen ihan valtavan onnellinen. Ja juuri senkin vuoksi olisi mun mielestä niin valtavan väärin laiminlyödä juuri ne ihmiset, jotka niin suurella sydämellä elää mun projektissa mukana.

Enkä mä kyllä muillakaan sosiaalisilla suhteilla aio tätä fitness-vuotta maksaa. Mun elämänilon keskeisiä rakennuspalikoita ovat pienet ja suuret seikkailut, keskustelut hyvien ihmisten kanssa ja kiinnostavissa tapahtumissa käyminen. Jos mulla ei yhtäkkiä enää olisikaan energiaa tehdä juuri noita asioita, ei fitness-kisoihin valmistautuminen riittäisi yksin täyttämään sitä tyhjiötä.

No mitä mä sitten olen valmis uhraamaan tämän projektin onnistumiseksi? Aikaa ja rahaa. Ja siinäpä ne mun uhraukset sitten ovatkin. Mutta mä koen, että siinä on jo ihan tarpeeksi. Salikertoja on tällä hetkellä viikossa neljä ja tahti todennäköisesti tästä vielä kisojen lähestyessä kiristyy. Siihen, kun lyödään päälle poseerausharjoitukset, kisabikinien pohtimiset, kisakenkien metsästykset ja muut kokonaisuuden palaset, niin aikaa tähän projektiin saa kulumaan oikein mukavasti. Eikä tämä homma tietysti ilmaista ole. Edellä mainittuja bikineitä ja kisakenkiä ei voi oravannahoilla maksaa ja valmennuksista, salikorteista ja kilpailulisensseistä saa pulittaa ihan oikeita euroja. Tämän hetkisen arvion mukaan koko homman hintalapuksi tullee noin kolmisen tuhatta euroa.

Mutta nuo ovat uhrauksia, joiden tekeminen sopii mulle. Oikeastaan en edes koe niiden olevan uhrauksia, sillä ne eivät pakota mua luopumaan mistään toisesta tärkeästä asiasta tai venyttämään omia arvojani. Mun elämässä on meneillään sellainen vaihe, jossa vapaata aikaa on käytettäväksi. Mun mielestä kuntosalilla käynti on erinomainen tapa laittaa se vapaa-aika hyötykäyttöön. Fitness-projektin vaatimat taloudelliset panostukset pystyn rahoittamaan omasta pussistani ilman, että joutuisin tinkimään joistain muista tärkeistä asioista.Ei tarvitse ottaa lainaa tai pohtia, miten muut elämisen kulut saisi katettua.

Mä ajattelen, että varmasti löytyy aina yhä uusia ja uusia asioita, joita tälle lajille voisi uhrata. Mä kuitenkin suhtaudun asiaan samalla tavalla kuin pienen lapseni vaatimuksiin: niitä tulee ja menee. Osa vaatimuksista on järkeviä ja toteuttamiskelpoisia. Osa taas täysin järjettömiä. Lapseni kohdalla se olen viime kädessä minä, joka päätän, mitkä vaatimuksista toteutetaan. Samalla tavalla mä suhtaudun bikini fitneksen vaatimuksiin: toteutetaan ne, joiden toteuttamisessa on järkeä. Niille lopuille vaatimuksille voi sitten vaikka pyllistää.

Lisää kulinaristin kisadieetistä Instagramissa @goodmoodfoodfitness