Viime viikolla väsytti erityisen paljon, eikä tämäkään viikko kovin pirteissä tunnelmissa alkanut. Sekä mieli että keho tuntuvat olevan aivan uuvuksissa. Viime viikolla en selvinnyt yhdestäkään päivästä ilman päiväunia. Tälläkin hetkellä haaveilen pienistä torkuista, vaikka kello on vasta yksi päivällä!

Ohjelman mukaiset salitreenit on tullut tehtyä , mutta kyllä ne aikamoisessa sumussa ovat menneet. Jo alkulämmittelyn aikana alan toivoa treenin olevan ohi. Treeniliikkeet raahaudun läpi psyykkaamalla itseäni aina yksi sarja kerrallaan. Euforiaa, adrenaliiniryöppyä tai treenin jälkeistä voittamatonta fiilistä ei ole viime aikoina näkynyt. Salilta tulon jälkeen on lähinnä tehnyt mieli nukahtaa suihkuun.

Mun on myös viime aikoina tehnyt tosi usein mieli itkeä salilla. Ihan vaan sen takia, että tuntuu, etten jaksa, enkä pysty. Rauta on kyllä noussut ihan kohtuullisen hyvin, mutta kaikki ympärillä oleva on tuntunut olevan likaa. Kuntosalilla on kirkkaat valot ja musiikki soi kovaa. Ihmisiä puhisee ympärillä ja aina välillä joku rysäyttää raudat oikein kunnon kolinalla maahan. Väsyneelle mielelle ja uupuneelle keholle tuollaisessa ympäristössä on aika paljon kestettävää. Mä reagoin muutenkin moniin asioihin itkemällä: väsymykseen, nälkään, jännitykseen ja myöskin onneen, iloon ja helpotukseen. En mä oikeasti ole vielä kuntosalilla kertaakaan kyyneliä päästänyt valloilleen, mutta ei se kaukana ole ollut.

Olihan se odotettavissa, että jossain kohtaa projektia tulee seinä vastaan. Alussa kaikki oli uutta ja jännittävää. Sitten treenaamisesta tuli hyvä rutiini, josta sai energiaa arkeen ja ihasteltavaa peilikuvaan. Tällä hetkellä ollaan sitten siinä suvantovaiheessa, jossa treenaaminen maistuu puulta ja kuntosali tuntuu paikkanakin vastenmieliseltä.

Mutta kyllä mä myös tiedostan, ettei eteen noussut seinä tätä projektia pysäytä. Nyt on mietittävä, että miten sen yli kiivetään. Huomaan pohtivani paljon, että mikä on se oppi, joka tästä tilanteesta pitäisi onkeeni ottaa. Että yrittääkö keho sanoa, että ota hetki vähän rauhallisemmin ja älä vähään aikaan vaikka nosta sarjapainoja. Vai onko tämä seinä sittenkin lykätty eteen mielen vahvistamiseksi. Että nyt pitäisikin vaan löytää se sisäinen voima, jolla puskea täysillä eteenpäin, vaikka tekisikin mieli ottaa vähän rauhallisemmin. Mä en todellakaan vielä tiedä, kumpaa oppituntia mulle yritetään antaa. Toistaiseksi olen tyytynyt toteamaan itselleni, että tämäkin vaihe menee ohi ja parasta on tehdä edes jotain. Ei jokaisen treenin tarvitse olla mikään euforiaan siivittävä äärikokemus. Pitkillä juoksulenkeillä mä olen huomannut, että juoksemista ei kannata missään vaiheessa lopettaa. Välillä juoksuvauhti hidastuu etanan etenemiseksi, mutta silti sitä ei pidä lopettaa. Jos pysähdyn tai alan kävellä, niin juoksun jatkaminen on vaikeaa. Mutta, kun vaan jaksaa jatkaa vaikka kuinka hitaasti tahansa, niin se aallonpohja menee ohi. Jossain vaiheessa huomaa, että juoksu kulkee taas vaivatta ja tuntuu siltä, että jaksaisi juosta loputtomiin. Fitness-projektin suhteen mä taidan luottaa samaan taktiikkaan: eteenpäin mennään vaikka sitten välillä sillä etanan vauhdilla. Tässä on kuitenkin kyse prosessista ja tällaisina hetkinä tärkeintä lienee vaan pitää se prosessi käynnissä.

Mutta kyllä mua silti aika paljon edelleen väsyttää.

Lisää kulinaristin kisamatkasta Instagramissa @goodmoodfoodfitness

Poseerausharjoitukset bikini fitness -kisoja varten ovat nyt olleet käynnissä muutaman kuukauden. Ensimmäisten treenien jälkeen tuntui siltä, että se on tosi vaikeaa. Nyt muutaman kuukauden viikoittaisen harjoittelun jälkeen tuntuu siltä, että se on älyttömän vaikeaa.

Poseeraustreenit voidaan nähdä bikini fitneksessä lajitaitojen harjoitteluna. Lavalle ei auta mennä vain seisoskelemaan, eikä siellä myöskään voi liikehtiä miten sattuu. Suomen Fitnessurheilu ry on sivustollaan määritellyt, miten poseeraukset tulee teknisesti toteuttaa. Tietysti teknisen osuuden lisäksi myös itse esiintymisen pitäisi kisalavalla olla loppuun asti hiottua. Robottimaisesti asennosta toiseen vaihtava tuskin tulee saamaan korkeimpia pisteitä, vaikka kroppa olisikin kunnossa.

Kun tämä projekti alkoi, en mä uhrannut hetkeäkään sille ajatukselle, että poseeraaminen voisi olla se vaikein osuus. Ajattelin, että itse raudan nostaminen ja siihen motivoituminen päivästä toiseen tulee olemaan mulle suurin koetinkivi. Mutta kuntosalilla käymisestä on tullut jo rutiinia. Mä olen sellainen ihminen, että kyllä mä sen yleensä teen, mitä olen sanonut tekeväni. Kun ohje on selkeä ja tavoite kirkas, niin sitten mä alan suorittaa. Yhdet puheet ja yhdet teot. Tässä mielessä säännöllinen kuntosalilla käynti ja tietyn treeniohjelman noudattaminen osuvat mun vahvuusalueille, vaikka itse salitreeni olikin uusi juttu.

Mutta mitä poseeraamiseen tulee, niin se tuntuu osuvan kaikkiin mun heikkouksiin. Mullahan ei ensinnäkään ole minkäänlaista rytmitajua. En osaa laulaa edes Ukkoa Nooaa oikeassa sävelessä ja yhdessä työpaikassa mua suorastaan kiellettiin laulamasta.Tähänastinen elämä on myös osoittanut, ettei mulla ole minkäänlaisia tanssikykyjä. Lukion vanhojen tansseihin jätin osallistumatta, koska olin vakuuttunut, etten tule oppimaan oikeita askelia. Mä luulen, että rytmitajusta olisi isosti apua myös bikini fitness -lavalla esiintymisessä. Mun yksi fitness-lavalla ollut ystäväni kertoi, että esiintyminen tuntuu helpolta, kun on lapsuudessa harrastanut rytmistä voimistelua ja oppinut sieltä sulavat liikkeet ja tahdikkaan tekemisen. No kivat sille.

Bikini fitness -kilpailuissa juontaja ohjailee lavalla olevia kilpailijoita muutamilla simppeleillä ohjeilla, kuten esimerkiksi: näkymä edestä tai käännös oikeaan. Simppeleiltä nämä ohjeet todella kuulostavat, mutta ei niiden noudattaminen tietenkään omalla kohdallani ole ihan niin simppeliä ollut. Mulle suuntien hahmottaminen on lähtökohtaisesti tosi vaikeaa. Mä oon se tyyppi, joka kävi ajokokeessakin viisi kertaa. Sen lisäksi, etten osannut ajaa tai tuntenut liikennesääntöjä, niin yksi ratkaiseva tekijä taisi olla se suuntien hahmottamisen totaalinen puutteellisuus. Kun inssiope käski kääntymään seuraavasta oikealle tai liikennevaloista vasemmalle, saatoin  mä mennä ihan minne vaan. Kyllä, mulla ei ole ajokorttia. Onneksi. Haaste suuntien hahmottamisessa uhkaa kuitenkin myös mun fitness-projektia. Mun aivot saa raksuttaa tuhatta ja sataa, kun oikealle kääntyessä yritän pohtia: a) siis kumpaan suuntaan nyt pitää kääntyä, b) kummalla puolella käsi nostetaan lantiolle tai c) millä jalalla paino nyt onkaan.

Sitten on se oman tyylin löytäminen. Kun istuin syksyllä katsomassa Vantaa Fitness Cupia ja Nordic Fitness Expoa, oli mun vaikea kuvitella itseäni sinne lavalle. Elegantit ja viehkeät liikeradat eivät ole mulle ominaisia tai luontevia. Mun liikehdintää voisi enemmän kuvailla eloisaksi, leikkisäksi tai vaikka rempseäksi. Mä olen pohtinut paljon, miten voisin tuoda oman itseni sinne lavalle kuitenkin niin, että homma menee arvostelukriteerien näkökulmasta oikein. Koska kyllä mä haluan tunnistaa itseni kisavideoista jälkeenpäin. Mä myös uskon, että oman persoonan kannattaa useimmissa tilanteissa antaa reippaasti näkyä. Tarkoittaako se sitten leikkisää eleganssia vai sulavaa eloisuutta, sitä mä en vielä tiedä. Mutta tästä jatketaan.

Lisää kulinaristin kisamatkasta Instagramissa @goodmoodfoodfitness