Olen vähitellen sopeutunut uuteen työpaikkaan ja jopa aamuheräämisiin. Päivät kuluvat todella nopeasti, ei tarvitse vilkuilla kelloa kovinkaan montaa kertaa kun huomaa että yli puolet työajasta onkin jo hujahtanut jonnekin.

Olen myös tehnyt isoa sisäistä matkaa ja todella joutunut välillä ajattelemaan miksi ihmeessä minä sain osakseni tämän sairauden. Olen kärsinyt kamalista ahdistuskohtauksista, joihin onneksi löysimme lääkkeen joka helpottaa oiretta, mutta ei poista kohtauksia. En osaa analysoida mikä kohtaukset saa aikaan, en suurella tahdonvoimallakaan löydä niille yhteistä nimittäjää. Ahdistus on kuin iso musta peitto joka vedetään päälle niin tiukkaan että ei meinaa saada henkeä. Sillä hetkellä kaikki tuntuu turhalta ja merkityksettömältä. Seinät kaatuvat päälle ja ainut ajatus on vain että haluan lopettaa tämän.

Töissä olen onneksi pystynyt käymään, välillä lääkkeen avittamana mutta kuitenkin. Itsetunto matelee myös jossain pohjamudissa. Sätin ja arvostelen itseäni kokoajan, lääkkeet ovat keränneet painoa keskivartalolle, mikä ei auta yhtään oman minäkuvan kanssa pärjäämistä. On vaikeaa olla väleissä oman itsensä ja erityisesti kroppansa kanssa kun kokoajan ällötää ihan kuinka on tällainen iso possu.

Luin juuri kirjan En haluan kuolla, en vain jaksa elää. Se kertoi todella realistisesti tästä sairaudesta sekä ahdistuksesta. Toki kirjoittaja oli kärsinyt paljon pahemmin ja kauemmin tästä, mutta osasi hyvin kuvata tunnetiloja jotka ovat tähän liittyviä. Välillä itsestänikin tuntuu juuri tuolta. En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Onneni on kohtalaiset säännöllinen päivärytmi, joka on ainakin omalla kohdallani oleellisen tärkeää hoidon onnistumisen kannalta. Onni on myös hyvä oma hoitaja, jolla käyn kerran parissa viikossa tuulettamassa päähän kertyneitä ajatuksia. Päässäni risteilee niin paljon asiaa, että aina joskus mietin miksi ei ole jotain katkaisijaa jolla saisi ajatukset hiljenemään. Ainut keino jonka huomaan auttavan on meditoiminen ja jatkuva puuhailu, vaikka molemmat niinä tuskaisimpina hetkinä tuntuukin ihan mahdottomalta aloittaa. Ne hiljentävät ajatukset hetkeksi, ja yleensä meditoinnin jälkeen on jonkin aikaa hieman rauhallisempi olo kaikin puolin. Onko kaikkien päässä yhtä vilkasta? Ajatukset huutelevat kokoajan, ei hetken rauhaa.

Olen oikeastaan aika yllättynyt siitä miten hyvin olen suoriutunut töistä. Siellä on juuri sopivan kiire, ettei tarvitse ajatella muutakuin sitä mitä tekee. Se tuntuu tekevän hyvää, ei jää luppoaikaa ajatuksille. Aina joskus kuulen että ei pitäisi ajatella niin paljoa. Se on helppoa sanoa…Kohdallani on aivan mahdotonta hiljentää ajatuksia. En vain onnistu siinä. Jatkuva puuhaaminen taitaa johtua juuri siitä että sillä saan hiljennettyä pääni. Ehkä siksi olen kokoajan tekemässä jotain. On todella vaikeaa rentoutua ja olla vain tekemättä mitään. Saan heti pääsi täyteen kaikkia analysoitavia asioita, ja niiden pois ajaminen on melko vaativa tehtävä.

Nyt on onneksi hyvä päivä. Suoriuduin työpäivästä ja nyt on aikaa vielä vaikka mihin. Ostimme juuri pari omenapuuta pihaan, ja taidetaan lähteä istuttelemaan ne. Takapihan on vallannut voikukka meri, ja kohta on taas nurmikko kasvanut niin paljon että pääsee lykkimään ruohonleikkuria. Kohta on ihan kesä. Linnut laulaa ihanasti aamulla ja kissat metsästävät pörriäisiä. Pojat kulkevat sortseissa ja leikkivät vesisotaa. Elämässä on paljon hyvää loppujen lopuksi <3