Ihan mahtava fiilis. Tehtiin ulkoilmaretki Himokselle poikien kanssa. Ihan vaan pulkkamäessä käytiin, repussa  makkaraa ja mehua. Ja mikä onni, oli kaikkea hiihtolomariehaa lapsille, saivat kasvomaalausta ja lumikakun vesiväritystä ja lumipallon heitto kisaa. Nämä taisivat olla ammattiopiston matkailupuolen opiskelijoiden järjestämiä puuhia, mukavaa tuollainen aktiivisuus!

Elämänmuutoksesta piti kirjoittamani. Sinänsä koomista, koska elämäni viimeiset kaksi vuotta ovat oleet pelkkää muutosta. En osaa muuten oikein kuvata kaikkea tapahtunutta. Olen eronnut, rakastunut, muuttanut, vaihtanut työpaikkaa, ostanut talon, muuttanut uudelleen, eronnut työstäni, löytänyt uuden (työn), mutta mikä tärkeintä ymmärtänyt ihan pari elämän tosiasiaa.

Ihan ensimmäisenä tulee oma hyvinvointi. Ajattelin aina että ensin muut ja sitten minä. Yritin hoitaa kaiken yksin ja pitää kaikki langat käsissäni yksin. Nyt olen tajunnut että jos en itse voi hyvin, ei kukaan ympärillänikään voi voida hyvin. Olen ollut todella rasittava ja vaikea, kun olen haahunnut menemään vain miellyttääkseni muita. Todella uuvuttavaa ja kaikkia asianomaisia rasittavaa. Nyt olen tietoisesti laittanut oman hyvinvointini muiden asioiden edelle, ja oppinut jopa vähitellen nauttimaan omasta ajasta. Olen myös huomannut että parisuhteet eivät hoidu itsestään. Suhteen eteen pitää tehdä töitä. Ei kukaan jaksa jos ei koskaan oteta sitä omaa aikaa. Kauan piti tätäkin opetella, ja itselleen opettaa että on ihan okei laittaa lapset joskus hoitoon mummille ja lähteä kahdestaan humputtelemaan. Tai käpertyä kotisohvalle katsomaan elokuvaa ja on ihan okei olla tekemättä mitään sillä omalla ajalla.

Toinen ihan mielettömän tärkeä juttu on ollut ymmärtää sanan tukiverkosto tärkeys ja tarkoitus. Tätä toitotettii nneuvolassa ja vauvakerhoissa, mutt aen ihan ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Se on se yhteisö ympärillä mikä ottaa kopin kun itse putoaa vapaapudotuksessa. Tämä avautui minulle vasta kun muutin takaisin lapsuudenkaupunkiini. Yhtäkkiä lähellä on taas niitä ihmisiä jotka välittävät ja auttavat ja kuuntelevat. Kuvittelin että tällä ei ole merkitystä koska tottakai minä itse huolehdin itsestäni. Ja muista. Pojista, itsestäni, kodistani, elämästäni..Kaikesta. Yksin. Nyt vasta olen ymmärtänyt että apua saa kun pyytää. Ja pitää pyytää. Ettei itse tarvitse ihan kaikkea huolehtia ja hoitaa. Kun lähellä on tämä tukiverkosto, se ottaa ja auttaa. Huolehtii ja pitää pystyssä silloin kun ei omat jalat kanna, tai elämä heittää lunta tupaan. Nytkin lähes itkettää että kuinka monta vuotta piti tätäkin opetella. Ja samalla itkettää kiitollisuudesta tätä upeaa elämää kohtaan. Minulla (meillä) on aivan mahtava tukiverkosto. Eron kohdalla se vanha tukiverkosto jäi, ja kaikki piti rakentaa tuhkasta, mutta muutama huippu tärkeä ihminen jäi elämääni, ja tästä ollaan vähitellen rakennettu uutta verkostoa, joka jo näinä päivinä kantaa vaikka elämässä tapahtuisi mitä. Ihan parasta. Ja kuinka helpottava tunne on tajuta tämä asia.

Kiitoksen ansaitsevat ja saavat kaikki ihanat läheiset ihmiset. Perhe ja ystävät. Nyt tiedän että vaikka mitä tapahtuisi, tämä verkosto ei ikinä petä.

Ja huomena pojat lähtee mummilaan ja me saadaan viettää aivan omaa aikaa. Enkä pode yhtään huonoa omaatuntoa, sekään ei ole aina ollut ihan itsestäänselvyys.. Ihanaa, kiireetöntä viikonloppua kaikille ihanille ihmisille <3