Kävi niin, että vuosi 2012 olikin suuren ilon ja surun vuosi. Tämä joulu oli samaan aikaan sekä ensimmäinen ja viimeinen.

Jouluaattona menimme aamulla katsomaan mummoani vanhainkotiin. Lääkäri oli jo viikonpäivät hokenut, että nyt on kyse päivistä, mutta todella huonossa kunnossa oleva vanhus oli kuin olikin sinnitellyt jo pian toista viikkoa kaikkien ihmeeksi. Mummollani on sairaus jota ei koskaan ole onnistuttu diagnosoimaan lukuisista yrityksistä huolimatta. Hän ei voinut enää liikkua tai puhua, mutta järjissään hän oli. On kamalaa nähdä toinen huonossa kunnossa ja tietäen että hän kykenee ajattelemaan selkeästi ja näkemään silmillään, mutta muu ei enää onnistu. Se tuijotus menee niin syvälle ja siitä pystyy melkein näkemään ajatukset.

Saavuimme paikalle mieheni, äitini ja isäni, sekä Hillan kanssa. Mummo ei ollut vielä kertaakaan nähnyt Hillaa. Kun astuimme huoneeseen, hän naulitsi katseensa tyttäreemme, eikä sen koommin huomioinut meitä muita. Koko puolituntia, jonka siellä vietimme ja juttelimme hänelle, hän vaan tuijotti Hillaa, kuin tien kulkija virvatulta. Sitten olikin aika lähteä ja (ironista kyllä) toivotimme hänelle hyvää joulua.

Eilen illalla sitten tuli se puhelu. Mummo on nukkunut pois. Aivot ja sydän lyö tyhjää..

Meidän kaikkien mielessä pyörii se hiljainen kysymys, odottikohan hän, että näkisi lapsenlapsenlapsensa, ennen kuin voisi rauhassa nukahtaa?

Hyvää yötä rakas mummo! Pidä huolta meistä kaikista, etenkin Hillasta, katsele meitä taivaan kodista rakkaan esikoisemme ja toisen mummon kanssa. Nähdään sitten kun on aika!