Muistan sen, kuin eilisen. Yöllä pois sairaalasta, yltäpäältä veressä, ensimmäisenä suihkuun vaatteet päällä, jotta ne irtoaisivat kehostani. Kyyneleitä suihkun lattialla, jotta saisin itkeä aivan rauhassa yksin, aivan yksin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Kaikki oli menetetty, minä menetin rakkainpani, ensimmäisen pikkuisen lapseni. Olin ystäväni luona yötä. Istuin koko yön sohvalla, ja itkin. Olin turta, en voinut uskoa kaiken loppuneen, en käsittänyt miksi kaikki elivät, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, vaikka koko maailma loppui, minun maailmani.

Aamulla minun oli päästävä kotiin, sanoin vain ystävälleni, että lähden nyt. Hän oli hämillään, mutta ei estellyt. Mieheni tuli keikkatöistä vasta iltapäivällä. Kaikki loppu onkin yhtä sakeaa usvaa, kyyneleitä, pieniä pätkiä, mutta suurimmaksi osaksi sumeaa. Muistan, että laihduin viikossa niin, etteivät housuni pysyneet jalassa ja sen kuinka mieheni syötti minua, kun en osannut syödä, mikään ei maistunut, minulta oli viety kaikki, millään ei ollut enää väliä.

Ostin vauvojen muistolaatikon ja laitoin sinne pienet vaatteet ja neuvolalaput, koristelin laatikon kauniiksi ja kirjoitin päälle nimen, Aada Emilia. Laitoin valokuvataskuun kortin, jossa oli enkelin kuva ja jossa luki ”maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Se tuntui, kuin hautaisin lapseni, se tuntui myös hyvältä, paremmalta, kuin jos en olisi saanutkaan hautajaisia lapselleni, lapselle joka vedettiin alas TAYS:sin vessasta. Omalle pienelle enkelivauvalleni.