“Tylsää, tylsää, oli niin tylsää, enkä tiennyt kuinka myöhemmin kaipaisin hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä…”, laulaa Ultra Bra. Ehkä vielä joskus tosiaan kaipaan näitä hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä, mutta juuri nyt minulla on yksinkertaisesti käsittämättömän tylsää.

Laskettu aika on tänään. Raskautta on takana tasan 40 viikkoa. Tyyppi ei kuitenkaan osoita vielä minkäänlaisia poistumishaluja. Ei ole näkynyt limaa eikä lapsivesiä, ei edes harjoitussupistuksia. Ei tapahdu yksinkertaisesti yhtään mitään.

Onneksi sentään raskausvapaan ensimmäiset kolme viikkoa minua vaivanneet alaselkä- ja pakarakivut ovat helpottaneet jo reilu viikko sitten. Jaksan taas kävellä. Vesijuoksun lisäksi kävin pari päivää sitten salillakin ensimmäistä kertaa sitten lokakuun lopun.

Hassua, miten kovasti odotin töiden loppumista. Odotin nimenomaan näitä hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä.

Olihan se aluksi ihanaa, ensimmäiset pari, kolme viikkoa. Hemmottelin itseäni ja hoidin viimeisiä hankintoja vauvalle. Kävin hieronnassa, leffassa ja uimassa. Söin aamiaisia lähikuppiloissa. Ompelin vauvalle pari vaatetta, vaunuverhon ja reunapehmusteen äitiyspakkauksen pahvilaatikkoon. Pesin ja järjestelin vauvan vaatteet. Tein sämpylöitä ja lasagnea pakkaseen.

Mutta nyt tämä homma on alkanut tökkiä. Alun perin pitkältä tuntunut to do -lista on hoidettu, eikä mikään oikein enää huvita. Silti on tylsää. Istun ja odotan, että minityyppi päättäisi tulla ulos. Katson Harry Potter -elokuvia ja syön suklaata.

Kaipa se ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Työstressin paineessa kaipasin tätä raskausvapaan toimettomuutta, mutta neljän viikon jälkeen toimettomuuskin alkaa jo riittää.

Tilanne on niin erilainen kuin esimerkiksi lomalla. Silloin on yleensä toimintakykyinen ja suunnitelmissa kaikenlaista mukavaa. On reissuja ja vaikka mitä. Raskausvapaan ensimmäisinä viikkoina pystyin vielä suunnittelemaan tekemisiäni. Tänään tätä, huomenna tuota. Oli vielä raskauspilatesta ja ompelukurssia ja lukupiiriä. Oli jopa juhlia.

Mutta nyt kalenteri on tyhjää täynnä. Näin viime metreille en ole enää uskaltanut sopia menoja. Huomisesta ei tiedä, joten mitään ei oikein voi suunnitella. Pitää vain edetä päivä kerrallaan. Istua ja odottaa.

Raskautta yrittäessä googlailin jatkuvasti raskausoireita ennen plussaa. Kuuntelin jokaista kehon rasahdusta ja toivoin, että nyt. Tällä hetkellä tunnelma on aivan sama – nyt vain  googlaan oireita ennen synnytyksen käynnistymistä.

Kuulostelen kehoani ja mietin, että onko tämä nyt menkkamaista jomotusta, vai jotain muuta epämääräistä särkyä. Että onko tämä nyt kivuton supistus, vai punkeeko vauva vain tarmokkaasti pyllyään vatsanahkaani vasten. Että onko tämä nyt kivulias supistus, vai ihan vain pelkkä ilmavaiva.

Kehossa tapahtuu kyllä kaikenlaista epämääräistä, mutta ei vielä mitään sellaista, jonka tunnistaisin varmasti supistukseksi. Se tarkoittanee sitä, ettei supistuksia ole ollut. 

Ne kuulemma kyllä tunnistaa.

Olen taas siinä pisteessä, että alan harkita vakavasti erilaisia poppaskonsteja – aivan kuten raskautta yrittäessäkin. Silloin löysin jossain kohtaa itseni ostamasta greippimehua ja kuningatarhyytelöä. Niistä ei ollut mitään hyötyä. Silti sorruin nytkin vadelmanlehtiteehen. Olen myös googlaillut erilaisia synnytyksen stimulointihoitoja, mutta aivan niin epätoivoinen en vielä ole.

Järkeni sanoo, että silkkaa huuhaata kaikki. Mutta epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja.

Monet sanovat, että nyt pitäisi vielä nauttia ennen kuin vauva syntyy. Hemmotella itseään, tehdä kaikkea kivaa. Mutta ei tässä tilassa oikein enää pysty tekemään kovin montaa kivaa asiaa. En oikein koskaan ole ollut sellainen ihminen, joka kävisi kampaajalla, manikyyrissä tai kasvohoidossa. Ehkä satunnaisesti hieronnassa, mutta siinäpä se – ja senkin olen nyt jo raskausvapaan aikana kertaalleen tehnyt.

Sitä paitsi, suurin osa kivoista jutuista maksaa rahaa. Parin kuukauden päästä olen työtön ja täysin Kelan vanhempainpäivärahojen varassa. Nyt ei ole oikea hetki käyttää rahojaan pedikyyriin.

Kuten todettu, mikään ei enää huvita, mutta silti on tylsää.

Ja jos tylsyyden vielä juuri ja juuri sietääkin, kaipuu on silti kova. Kunpa saisimme tavata hänet jo!