Ihana maha

Suljen tutun oven takanani ja astun vastaanoton rauhasta kadun vilinään. Sekunnin murto-osassa olen taas kuin kuka tahansa, joka kiirehtii syyssateessa kohti kotia tai illan tapaamisia. Hengitän syvään.

Ehkä olenkin kuka tahansa. Ehkä olenkin aivan tavallinen ohikulkija siitä huolimatta, että viimeiset lähes kaksi vuotta olen joka toinen keskiviikko kantanut psykoterapeutin vastaanotolle iloni ja suruni, menneisyyteni ja nykyisyyteni.

Tämä keskiviikko on erityinen. Tänään olen sulkenut vastaanoton oven takanani ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa.

Muistan vielä hyvin elävästi sen kalvavan ahdistuksen, epätoivon ja itseinhon, jonka kourissa päädyin pari vuotta sitten aloittamaan omakustanteisen psykoterapian. Eivät ne tunteet olleet minulle mitenkään uusia, mutta viimeiset vuodet elämänmuutoksineen ja pandemioineen olivat ajaneet minut sellaiseen umpikujaan, josta en enää löytänyt omin avuin ulos.

Olin kyllästynyt vihaamaan itseäni ja kehoani. Olin kyllästynyt turruttamaan tunteitani ja rankaisemaan itseäni syömällä. Olin kyllästynyt laihduttamaan. Olin kyllästynyt kaikkeen.

Olen tullut tuosta hetkestä hyvin kauas. Psykoterapia ei ole tehnyt minusta valmista tai ehjää, mutta tänään minusta tuntuu siltä, että pärjään. Minusta tuntuu siltä, että olen päässyt eteenpäin ja oppinut olemaan itselleni ainakin piirun verran armollisempi. Minusta tuntuu siltä, että olen oppinut elämään itseni ja tunteideni kanssa. Minusta tuntuu siltä, että osaan auttaa itse itseäni.

Minusta tuntuu hyvältä.

Keskeisimpiä psykoterapeutin vastaanotolla toistuvasti esiin nousseita teemoja ovat olleet keho- ja ruokasuhteeni. Niiden molempien kanssa minulla on ollut vaikeaa koko elämäni, mutta erityisesti olen kamppaillut syömisen kanssa silloin, kun elämässä on ollut muitakin haasteita. Se on ollut selviytymiskeinoni, tapa turruttaa vaikeita tunteita.

Ensimmäisen koronavuoden aikana syömiseni riistäytyi käsistä aivan täysin. Sitten tuli lapsettomuus. Lihoin, lihoin, lihoin. Tiesin, että ylipaino voi vaikeuttaa raskaaksi tulemista. Pelkäsin syöneeni itseni hedelmättömäksi.

Ja sitten söin ja lihoin vielä vähän lisää.

Psykoterapian myötä olen oppinut suhtautumaan armollisemmin itseeni, kehooni ja ruokaan. Olen edistynyt valtavasti, vaikka matka onkin vielä kesken. Elämässä on tapahtunut myös paljon muuta hyvää, joka on edesauttanut toipumistani.

Raskaus on tehnyt kehosuhteelleni ihmeitä. Tai ehkä raskaus ja terapia yhdessä, en tiedä. Joka tapauksessa katson kehoani nyt aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Katson kehoani positiivisemmin kuin koskaan ennen.

Mahani on ihana. Se on kaunis ja pyöreä, täynnä elämää. Alavatsallani on muutama pitkä ja punainen raskausarpi, mutta en oikeastaan välitä niistä. Minulla on ollut raskausarpia teini-iästä asti.

Painoni on alkanut nousta, mutta niin sen viimeisellä kolmanneksella kuuluukin. Vielä alkuraskaudesta jännitin painonnousua todella paljon. Kun lähtökohtana on ylipaino, kiloja ei tarvitsisi juurikaan kertyä. Tähän mennessä painoni on noussut raskauden aikana vain vajaat 5 kg, senkin pääasiassa nyt viimeisellä kolmanneksella.

Alkuraskaudessa kammoamani 100 kg rajapyykki alkaa olla jo varsin lähellä. Se oli minulle vielä muutama kuukausi sitten raja, jonka yli en missään nimessä halunnut mennä. Nyt se on todennäköisesti ylittymässä aivan lähiviikkoina, eikä asia oikeastaan voisi minua vähempää kiinnostaa.

Siinähän sitten ylittyy. Olen terve ja lapseni on terve. Olen voinut koko raskauden ajan pääsääntöisesti todella hyvin. Kehoni tekee juuri nyt jotain uskomattoman ihmeellistä. Sen kaiken lisäksi se jaksaa edelleen pysyä muutenkin toimintakykyisenä. Voin tehdä töitä, voin kävellä, voin uida, voin käydä salilla.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miltä kehoni tulee synnytyksen jälkeen näyttämään ja tuntumaan. Jossain vaiheessa ajatus kehon muuttumisesta jännitti minua valtavasti. Nyt olen jotenkin todella sinut kaiken kanssa. Tulee, mitä tulee.

Ei ihmisen keho muutenkaan pysy samanlaisena läpi elämän. Ei ulkomuodoltaan, eikä toimintakyvyltään. Miten ihmeessä se voisi pysyä samana sen jälkeen, kun se on luonut uutta elämää?

Mahani on ihana, ja siellä möyriskelee maailman ihanin pieni tyyppi.

Töitä on jäljellä kolme viikkoa. Laskettuun aikaan on seitsemän viikkoa. Siinä ajassa ehtii kerätä vielä paljon kiloja.

Mutta ennen kaikkea siinä ajassa ehtii kerätä vielä paljon armollisuutta ja rakkautta paitsi itseä, myös uutta perheenjäsentä kohtaan.

 

Syömishäiriö on sairaus, ei itse valittu käyttäytymismalli. Syömishäiriö ei katso ikää, sukupuolta tai kehon kokoa. Syömishäiriössä syöminen tai syömättömyys hallitsee ja sotkee normaalia elämää. Jos koet ruokasuhteesi ongelmalliseksi, apua saat esimerkiksi Syömishäiriöliiton tukipuhelimesta, chatista ja vertaistukiryhmistä. Älä jää yksin!

Perhe Oma elämä Hyvä olo Raskaus ja synnytys

Viimeinen kolmannes

Tänään on se päivä, kun raskautta on täynnä tasan 28 viikkoa. Se tarkoittaa, että viimeinen raskauskolmannes on alkanut. Laskettuun aikaan on jäljellä tasan 12 viikkoa. Töitä on jäljellä 7 viikkoa ja kaksi päivää.

Vauva on nyt vähän päälle 30 cm pitkä ja painaa noin yhden kilon. Sellainen pieni mötkylä.

“Nyt alkaa kyllä jo näkyä”, kollegani totesi tänään. Niinhän se alkaa. Kun omaa vastaa katselee päivästä toiseen, on vaikea hahmottaa sen kasvutahtia. Omissa silmissäni maha on ollut saman kokoinen jo pitkään. Erityisesti kuntosalilla käydessäni olen pinnallisesti pohtinut, näytänkö raskaana olevalta vai pelkästään lihavalta. Ikään kuin sillä olisi jotain väliä.

Tässä vaiheessa asiassa ei enää juurikaan ole epäilyksen sijaa, vaikka ylipainoisen raskausvatsa onkin muodoiltaan vähän pehmeämpi kuin hoikemman ihmisen piukea pallomaha. Vatsan kasvun huomaa erityisesti vaatteissa, vaikka käytän edelleen pääasiassa omia, tavallisia vaatteitani. Maha pullottaa jo kohtalaisen näkyvästi vähän isommankin teltan alta.

Vaikka onhan tuo masu edelleen varsin maltillisen kokoinen. Nyt se eksponentiaalinen kasvu vasta alkaa, kun vauva alkaa kerätä painoa synnytyksen lähestyessä.

Vähitellen kaikki alkaa muuttua todellisemmaksi. Olen kertonut raskaudesta töissä ja hakenut Kelalta vanhempainpäivärahaa. Olemme saaneet äitiyspakkauksen ja tilanneet vaunut. Olen ostanut vauvalle sen verran vaatteita, että niillä pitäisi pärjätä ensimmäiset kuukaudet. Moni hankinta odottaa vielä tekemistään, mutta uskallus ja into vauvan tavaroiden haalimiseen on vihdoinkin löytynyt.

Hetkittäin pelottaa vieläkin. Joinain päivinä vauva on vaisumpi. Viimeisimmällä neuvolakäynnillä pelkäsin pienen ohikiitävän hetken, ettei sydänääniä kuulukaan. Olisi yksinkertaisest hirveää menettää vauva nyt. En tiedä, miten kukaan pääsee sellaisesta koskaan yli.

Kohtukuolemat ovat kuitenkin onneksi harvinaisia. Lähteistä riippuen kohtukuolema koskettaa vuosittain noin 100–200 odottajaa. Se on prosentuaalisesti varsin vähän, jos todennäköisyyksiä ajatellaan.

Jos lapsemme syntyisi nyt, eloonjäämisen todennäköisyys olisi 90 %.

Terapeuttini kysyi minulta tänään, olenko jo ajatellut synnytystä. Samaa kysyttiin myös neuvolassa. Jostain syystä synnytys tuntuu minusta edelleen aika kaukaiselta. Olen voinut toisen kolmanneksen ajan todella hyvin. En ole kokenut kipuja, ei ole ollut vuotoja, ei ole ollut supistuksia. Ehkä siksi synnytys ei vielä tunnu ajankohtaiselta.

Tuntuu hurjalta ajatella, että moni marraskuisten Facebook-ryhmän odottajista on jo joutunut sairaslomalle tai jopa vuodelepoon fyysisten oireiden rajuuden vuoksi. Helppohan se minun on tietysti huudella, kun oma työ ei ole fyysistä. Ymmärrän hyvin, että fyysisessä työssä raja voi olla nopeasti vastaan. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että oma raskauteni on sujunut helposti ja toistaiseksi varsin kivuitta. Toivottavasti sama linja jatkuu mahdollisimman pitkään.

Ja se synnytys. No, siellähän se jossain kolmen kuukauden päässä häämöttää. Vielä ei pelota, tai oikeastaan edes jännitä. Lähinnä odotan innolla sitä, että pääsemme tapaamaan pienen ihmeemme.

Tule jo, marraskuu! Lause, jota en olisi koskaan uskonut lausuvani.

Perhe Oma elämä Raskaus ja synnytys