Olen onnekas ihminen. Oikeastaan jopa erittäin onnekas. Miksi? Koska mulla on jotain, mistä olen aina haaveillut. Nimittäin oma perhe. Kaksi pientä, ihanaa lasta. Lasten hankkiminen on oikeastaan ollut mulle todella itsestäänselvä juttu. Mennään ja tehdään, niin kyllä se sieltä sitten tulee. Ja onhan se niin melkein mennytkin. Tästä syystä olen onnekas. Tiedän, ettei lasten hankkiminen kaikille ole ollenkaan niin yksinkertaista. En ole kokenut, millaista on olla tahattomasti lapseton, en ole kokenut, millaista on, kun vauvaa ei näy eikä kuulu yrityksistä huolimatta. En osaa edes kuvitella, minkälaista pelkoa ja ahdistusta se aiheuttaa. Mutta näiden kahden onnistuneen raskauden jälkeen olen kuitenkin kokenut asioita, mitä en ikinä omalle kohdalleni uskonut, vaikka ainahan se pieni pelko on kulkenut mukana läpi raskauden. Ehkä itsekästä, mutta kyllä, haaveilen kolmannesta lapsesta. Olen enemmän kuin kiitollinen näistä kahdesta ihanuudestani, jotka minulle on suotu. Voinko edes vaatia tai toivoa enempää? Haaveissa silti olisi se kolmaskin kullannuppu.

Kun kolmannen lapsen yritys alkoi viimevuoden lopulla, se tärppäsikin heti ensimmäisestä yrityskierrosta. Mietin, voiko näin hyvä tuuri edes olla? Se raskaus ei kuitenkaan ollut normaali, vaan todettiin hyvin varhaisessa vaiheessa kohdunulkoiseksi. Vietin pienemmän lapseni, tyttäreni 1-vuotis syntymäpäivän sen vuoksi synnyttäneiden ja vastasyntyneiden osastolla, koska oli viikonloppu, ja siksi naistentautien päivystyspotilaat hoidettiin siellä. Kuuntelin vastasyntyneiden itkua, näin vastasyntyneitä ja juuri synnyttäneitä äitejä. Sillä hetkellä se tuntui aivan kamalalta. Olinhan itse ollut samalla osastolla tasan vuosi sitten maailman onnellisimpana vastasyntyneen tyttäreni kanssa. Ja nyt tilanne olikin aivan toinen. Olin siinä mielessä hyvinkin onnekas, että munatorvessa sijaitseva raskaus alkoi oireilla hyvinkin varhain, eikä aiheuttanut isompaa vahinkoa fyysisesti. Raskaus kuihtui pois itsestään, ja hyväksyin tilanteen, koska eihän sillä raskaudella ollut edes mahdollisuutta onnistua. Yritys jatkui siis välittömästi tapahtuneen jälkeen.

Jälleen kerran tärppäsi välittömästi. Kohdunulkoisen raskauden vuodettua pois ei kuulunutkaan enää kuukautisia, vaan uusi raskaus oli alkanut. Olin tosi peloissani, että kohdunulkoinen raskaus toistuu. Kävin varhaisultrassa kolmesti, ja sikiö löytyi juuri sieltä mistä pitääkin, eli kohdusta. Pienen sydän sykki täydellisesti, ja ajattelin, ettei enää mikään voi mennä vikaan. Sanotaanhan, että kun syke on todettu, niin keskenmenonkin riski pienenee melkoisesti. Luotin tähän. Ensimmäisen kerran kuulin pienen vauvani sykkeen myöhään keskiyöllä omalla kotidopplerillani raskausviikolla 9+1. Hieno syke, nopeudeltaan 166. Kuulosti niin täydelliseltä! Tässä vaiheessa ajattelin, ettei mikään enää menisi pieleen. Seuraavana päivänä sykettä ei enää löytynytkään. Ajattelin sen kuitenkin olevan aivan normaalia, koska olihan sikiö vielä varsin pieni. Niitä ääniä ei löytynyt neuvolassakaan, kun viikkoja oli 9+3, eikä syke näkynyt neuvolan omalla vatsan päältä tehtävällä miniultralla. Neuvolatätini kyllä lohdutteli, että tämä on aivan normaalia, kun kuvakin on vielä tässä vaiheessa vatsan päältä ultrattuna niin epäselvä ja rakeinen. Koko illan etsin sykettä kotona, mutten löytänyt. Arvasin jo, että jokin on nyt pielessä, ja varasin ajan ultraan. Sain ajan kahden päivän päähän. Ultraan mennessä jo tiesin, että ei sieltä sykettä tule löytymään, mutta vasta siinä vaiheessa, kun itse näin ruudulta, miten pieni vain on paikallaan, ja pienenä pisteenä näkyvä sydän ei tee minkäänlaista liikettä, koko asian tajusin vasta kunnolla. Lääkäri vielä kertoi, että sikiö vastaa viikkoa 9+3, mutta sykettä ei enää ole. Sain lähetteen lääkkeelliseen kohdun tyhjennykseen, joka suoritettaisiin muutaman päivän kuluttua. Päivät elelin aivan normaalisti, itkin ja nauroin. Surin, mutten vielä kuitenkaan ollut sisäistänyt koko asiaa kunnolla. Vaikuttaa ehkä hullulta, mutta kohdun tyhjennys tuntui niin lopulliselta. Vaikka tiesin, että pienen sydän ei lyö, ja tiesin, ettei alakaan enää lyömään, niin en silti halunnut luopua pienestä ihmisen alusta, jota vielä kannoin. Tuntui väärältä, että se vain otetaan pois. Olisin vain halunnut antaa olla. Tämä tapahtui maaliskuun lopussa.

Myöhemmin, kun olen asioita saanut availtua päässäni, käynyt kaiken yksityiskohtaisesti läpi, olen miettinyt, että mitä tein väärin? Mitä olen tehnyt sillä hetkellä, kun syke on pysähtynyt? Miksen ole tuntenut sitä? Olenko itse omalla stressilläni aiheuttanut kaiken? Mutta en ole. En usko tehneeni mitään väärin. En usko, että terve raskaus menee kesken ilman syytä. Ehkä. Uskon, että pienellä oli jokin vamma tai häiriö kehityksessä, minkä vuoksi ei jaksanutkaan. Jotain tapahtui, mutten tiedä mitä. Olen ajatellut, että lopulta kuitenkin parempi, että kävi näin, ja kuitenkin vielä melko varhaisessa vaiheessa, eikä vaikka kymmenen viikkoa myöhemmin. Eikä tarvinnut itse tehdä vaikeaa päätöstä siitä, olisiko raskautta jatkettu, jos myöhemmin olisikin ultrassa selvinnyt, että sikiö ei olekaan terve. Se päätös oli tehty puolestani.

Mikä on tämän hetken tilanne? Niin, meille odotetaan maaliskuulle vauvaa. Hyvinkin alussa, eikä vielä edes kohdunulkoisen raskauden mahdollisuutta ole suljettu pois. Odotan parhaillaan kutsua varhaisultraan. Kerron myöhemmin tämänhetkisiä tuntemuksia ja ajatuksia tästä raskaudesta ja siitä, miksi se on aivan erilainen, kuin muut aikaisemmat raskauteni ikinä.

Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan.
<3: Sanni