Nukuin melkein pommiin tänään. En tiedä kuinka se on mahdollista, sillä kello torkutti 10 min välein ja olin noussut 6.30. laittamaan aamuTV:n mölisemään taustalle.

Jahas jahas. 10 päivää hiljaisuutta ja nyt hän kysyy, saako tuoda avecin mukanaan uudenvuoden juhliini. Ja vielä yksinäinen nainen kuulemma. Onko tämän nyt seuraajani esittelyä, sillä tiedän, että tämä työkaveri oli aikuslasteni luona viettämässä leffailtaa. Tai sitten oma vainoharhaisuuteni pääsi jälleen yllättämään. Kun tässä yönä muutamana taas valvoin ja mietiskelin, mikä on suhteeni lapsiin nyt ja mitä sen haluaisin olevan. Ja tietenkin Enkeli oli se, mitä ajattelin. Että voi olla ihminen, jota ei välttämättä tapaa kasvokkain vuosiin, mutta silti välillämme on täydellinen yhteys. Miten selittäisin heille sen, että seksi on vain pieni osa ystävyyttämme ja voi kulua vuosia ilman sitä niin, että kumpikaan ei tunnut jäävän paitsi mistään. Koska kumpikin tietää, että kun sen hetki jälleen koittaa, on odotus tehnyt siitä vain suloisempaa. Tai että läheisyyttä voi osoittaa niin monin eri tavoin, ei senkään tarvitse liittyä seksiin. Olisi ehkä helpompaa näyttää kuin selittää kaikki tämä. Siksi olisikin mahtavaa, jos lapset ja Enkeli joskus tapaisivat. Tosin olisi se myös mahtavaa siksi, että lasten leuka olisi takuulla lattiassa. En tiedä ketään muuta kuin Enkelin, joka aiheuttaisi niin paljon mustasukkaisuutta pelkällä läsnäolollaan…

Tulin tänään pyörällä töihin. Tämän voi kai laskea ansioksi, vaikka heti aamukahvilla sorruin ylennysmokkapaloihin. Painoni on nimittäin ollut huolestuttavasti nousussa taas koko syksyn. Osasyy tähän on tietysti nilkan aiheuttamat liikuntarajoitteet, mutta yhtä lailla repsahtaneet ruokailutottumukseni. Olen yhä suuremmin havainnut olevani tunnesyöjä. Toisin kuin ilmeisesti monet, en syö suruuni vaan ahdistukseen. Mikään ei nimittäin karkoita ahdistuksen tunnetta yhtä hyvin kuin täysi kupu. Sinänsä surullista havaita, koska aiemmin olen purkanut ahdistumistani lähinnä lenkkipolulla kävellen tai juosten. En oikein tiedä, miksi näin kävi. Varsinkin ihmiselle, joka aikanaan piti useamman vuoden pituisia herkkulakkoja ilman mitään isompia tuskia. Kenties minusta on tullut vanha ja mukavuudenhaluinen. Kenties ongelmani ovat nykyään sellaisia, joita ei pysty lääkitsemään liikunnalla. Kenties yösyömiseni on karannut käsistä. Ja jotenkin en voi olla pohtimatta sitä, että arki oli vaivattomampaa silloin kun oli vielä opiskelija. Kyse ei ole siitä, että en tietäisi miten syödä terveellisesti. 3 kk ravintovalmennusta viime vuonna kyllä ratkaisi sen. Pitäisi vain saada aikaiseksi käydä kaupassa, laitettua ruokaa ja otettua eväät mukaan. Niin. Aina pitäisi jotain.