Junan pysähtyessä Tampereelle, en voinut olla pohtimatta, miksi yhä edelleen asun Turussa. Taisin lauantaiyönä sanoa sen johtuvan aikuslapsista. Ja sain kuulla, että hekin ovat sitä kovasti ihmetelleet. En oikeastaan edes tiedä, miksi olen Turussa, mutta tuntuu, että sieltä pois lähteminen olisi luovuttamista. Turku on kaupunki, jossa itsenäistyin, aikuistuin ja rakastuin. Jossa olen saanut kaiken, menettänyt kaiken. Lähtenyt ja taas palannut. Ja silti juuri nyt minulla ei tunnu olevan muita syitä pysyä Turussa kuin oma itsepäisyyteni ja vaivalla sinne rakentamani verkostot. Niistä olen aika ylpeä. Mutta järkevästi ajateltuna Turku on sopiva kompromissi. Tarpeeksi edulliset asuntojen hinnat ja edes jonkinlainen turvaverkko. Toki jonkinlainen aloilleen asettuminen yhteen kaupunkiin näyttäytyy varmasti eduksi aikanaan adoptioprosessissa. Ja jotenkin ajattelen, että kun se prosessi on ohi, olen varma siitä, että voin hengittää vapaammin ja olla oma itseni. Tällä hetkellä elän kuin limbossa odottaen sitä, että lapseni saapuisi. Elämäni lähivuodet ovat kuin Huomenna hän tulee -näytelmästä, mutta ainakin se on edes yksi kirkas tavoite mielessäni, jota kohti kulkea. Joten oikeastaan on ihan sama, asunko Turussa vai en. Tärkeintä on nähdä tulevaisuus, jota kohti tavoittaa. Eikä voi unohtaa sitä, miten ensimmäiset asiat, joissa olen kuvitellut lapseni mukaan elämääni, ovat olleet automatkat Turun ja Tampereen välillä.

Olen vähemmän ylpeä siitä, että viikonloppuna ajauduin jälleen mukaan lasten draamaan. Luulisi, että näin monen vuoden jälkeen osaisin pysyä erossa siitä kävelevästä katastrofista avioliitoksi. Kenties nyt reilun vuoden verran jatkunut hiljaiselo sillä saralla, sai aikaan sen, että halusin kuvainnollisesti työntää pääni muurahaispesään. En osaa päättää, häiritseekö enemmän se, että ylipäätään menin mukaan tuohon draamaan ja aiheutin heille lisää riidan syitä, vai se, että tuli alkoholin vaikutuksesta paljastettua liikaa omista motiiveistaan. Quid pro quo. Jaoin ehkä liikaa tietoa motiiveistani, mutta vastavuoroisesti sain varsin hyödyllistä informaatiota. Aika näyttä kuinka hyödylliseksi tämä informaation vaihto muodostuu.

Melkein perillä

Olen toki pohtinut tässä junamatkan aikana sitäkin mahdollisuutta, että jättämällä asian tähän, väistän emotionaalista työkuormaa. Että jätän heidät selvittämään draamaa, jossa itsekin olin osallisena. Eroni jälkeen ei ole ollut enää mikään ehdoton pakko puhua tunteista tai ikävistä asioista. En voi olla pohtimatta sitäkin, että olisin tunteideni käsittelyssä alkanut taantua. Ajatus ei ilahduta, sillä olen tehnyt tunneälyni kanssa niin paljon töitä, että olisi ikävä heittää kaikki se hukkaan. Siksi on erityisen tärkeätä löytää väyliä oppia ja kehittää tunneälyäni… Mutta ehkä ei kuitenkaan osallistumalla tähän parisuhdedraamaan.